Meillä on käsissä vuoden 2005 päivitetty suomennos, mutta ilmeisesti asia on ollut jo alunperin sillä tolalla, että naapurin tytön nimi on AnniKKa (kahdella koolla), ei Annika (yhdellä koolla). Ensimmäisen luvun ajan ajattelin, että onpa höpsö kirjoitusvirhe, sitten ymmärsin että minä olen ollut koko elämäni väärässä uskossa. Hur fan kan det vara sant? Ruotsiksi se on Annika, mistä ihmeestä suomennos tulee?
Toisekseen olen pohtinut, että haluanko (/ voinko / osaanko) kasvattaa tyttäristäni Pepin vai Annikan? AnniKKa on tottelevainen tyttö puhtaassa ja silitetyssä puuvillamekossaan, Peppi maailman vahvin tyttö, joka tekee mitä haluaa. Minä aidosti uskon, että elämässä pärjää, jos välillä viruttaa sääntöjä ja rajoja, jos vähän velmuilee eikä aina tee niin kuin sanotaan. En tarkoita rikollisuuteen saakka meneviä sääntötulkintoja enkä muiden kustannuksella tehtäviä tekoja. Mutta jos aina menee sääntökirjojen mukaan ja varoo, ettei hermostuta tai vaivaa ketään, niin ei ei, ei tule mitään.
Helsingin Sanomissa oli mielenkiintoinen kolumni, jonka punaisena lankana on lasten tietokonepelaamisen kontrollointi ja siinä sivussa käsitellään tukku heimokulttuureja. Tässä katkelma:
Kaikista mielenkiintoisinta on kuitenkin Semain asennoituminen lapsiin. Aikuiset eivät nimittäin voi käskeä tai kieltää lapsia. Jos lapsi haluaa kiivetä vaarallisen korkealle puuhun, aikuiset voivat kertoa mielipiteensä ja sanoa, että se ei kannata, mutta lasta ei voi käskeä. Ihmisen oikeus päättää omista asioistaan on koskematon, ja lapset kuuluvat sen piiriin yhtä tasa-arvoisina kuin aikuiset.
Semai-asenteesta ei taida tulla mulle kasvatuksen ohjenuoraa, sen sijaan se panee miettimään, että mitä ohjeita ja kieltoja pitää opettaa ja vaatia, ja mistä voisi joustaa. Itse olen esimerkiksi usein niin laiska, että en suostu ehdotettuun sormivärimaalaussessioon tai legolaatikon räjäytykseen, koska en vaan jaksa siivota jälkiä. Ulkoiluun yritän varustaa Touhukkaan niin, että hän voi halutessaan hyppiä kuralätäköissä, mutta välillä jäkätän, että älä tee sitä tai tätä, ettei vaatteet likaannu. Toisaalta lienee hyvä, ettei lapsi saa aina ja joka kerta tahtoaan läpi, mutta miten sopiva tasapaino löytyy? Tietyt käyttäytymissäännöt täytyy olla hanskassa, että ylipäätänsä selviää hengissä (esim. liikenteessä) ja toiset taas liittyvät yleiseen kohteliaisuuteen ja sosiaalisuuteen (esim. tervehtiminen, ruokapöytätavat). Miten voi varmistaa, että saa kannustettua sopivan annoksen Pepin rohkeutta tehdä mitä haluaa kysymättä lupaa, ja toisaalta vaatia tiettyä AnniKKamaisuutta, että pärjää yhteiskunnassa ja perheessä? Voisiko ajatella, että ensin korostuu AnniKKa-asiat, kun järkeä on vielä kovin vähän, ja myöhemmin voi löysätä ja antaa Pepin tulla esiin, kun oma harkintakyky lisääntyy? Vaan eihän siinä välissä tukahduteta omaa tahtoa ja harkintakykyä?
 |
| Kuva täältä |
Meidän neiti on osoittanut jo tuohon pieneen ikäänsä olevansa ehdottomasti Peppi. Meillä nyt hyvinkin framilla muutenkin nämä kasvatus asiat. Esikoinen on alkanut varhaismurkuksi ja kyllä kysytään hermoja ja valtakunnan sovittelijan taitoja siinä kasvatuksessa. En millään tajua miten jotkut äidit ja isät eivät vaan kertakikkiaan jaksa välittää jos lapsi kiukkuaa/laittaa vastaa/inttää/väittää ja kiroilee.....miulla heti iski tajuntaan kun tuhannen voltin sähköiskusta, että mitä minä olen tehnyt väärin???en varmastikkaan mitään, mutta ei ole käynyt mielessäkään antaa asian olla. Kaksi viikkoa maanittelin esikosta irti tätä "pahansuopaisuutta"kunnes viime viikonloppuna teimme läpimurron. Olihan siihen ihan fiksu syykin........................................................ Mutta joomeni kyllä syvälliskei taas.. :DD
VastaaPoistaOn se hyvä, että näiden pienten kanssa saa eka harjoitella. Niiden kanssa kiukkuilun syyt on yleensä löydettävissä aika helposti. Valmistaa myöhempien aikojen pitempiin kuulusteluprosesseihin. :)
Poistajoo, mutta siinä kuule kysytään tosiaan sitten kasvatustieteiden maisterin osavuutta ja ammattitaitoa kun tulee ne ekat todelliset tenkkapoot. miksi niin kiltistä ja hyvinkäyttäytyvästä tulee yhen äkin kamla rasavilli joka ei muistuta minkäänlaista kasvatuksen saanutta kansalaista :DD
PoistaSaa. Miusta tuntuu, että lapsista vaan tulee omanlaisiaan. Varmaan kaikki äidit toivovat tyttäristään ihania rohkeita Peppejä, jotka osaisivat perusasiat sosiaalisesta kanssakäymisestä. Mutta on niin selvää, ettei meidän toiveemme tai nalkutuksemme johda muuhun kuin siihen, että lapset tulee sellaisiksi kuin niiden pitääkin. Temperamenttia ei voi kasvatuksella muuttaa, mutta lapsen itsetuntoa voi onneksi monin konstein tukea. Oma Peppini palkitsi minut eilen; jutellaan aina illalla viimeiseksi 'onko äidille asioita' -juttuja, niin tyttö sanoi, että sinussa on parasta kun edes joskus leikit miun kanssa. Kaikkien äidit ei leiki ikinä! EI voi mennä pahasti metsään kun pitää kuria mutta lukee paljon ja leikkii -edes joskus.
VastaaPoistaKiitos. Että edes joskus leikkii. Kyllä mä joskus vähän leikin. Pusut parhaalle Pepille!
Poista