Suurimmat yllätykset

Tämä postaus ei koske joulupaketteja, vaikka tänään jouduin ihmeellisen ostoshysterian valtaan Lindexillä ja NiiloIlon synttärialessa. Vaan, rakas ystäväni saa ihan kohta vauvan. Peukut kramppaa jo, ja hän on usein mielessä, vaikka en ole saanut soitettua (palaan tähän alla).

Minä en ole koskaan väittänyt, että vauva tai lapset eivät muuttaisi elämääni. Koska muuttaahan ne, ihan kokonaan. Vaikka edelleen rakastan sushia, ystäviäni ja nopeaa hihitysolotilaa kuoharilasillisen jälkeen, on elämä äitinä ja lapsiperheessä tuonut monta yllättävää asiaa eteen. Jos totta puhutaan, niin ensimmäisen raskauden aikana ei osannut oikein ajatella asioita synnytystä pidemmälle, korkeintaan mietti vaatteiden ja erinäisten muiden tarvikkeiden hankintaa, joten sikäli yllätyksiä on totisesti tullut. Alla listaa sekalaisessa järjestyksessä.

• Jollain tasolla ymmärsin, että lapsesta pidetään huolta 24/7. Kun ensimmäisinä viikkoina vauva syö ja syö tuntikausia päivät ja yöt, myös silloin kuin minä olisin halunnut syödä tai nukkua - alkoi vähitellen tajuta, että tää on nyt tätä, ihan koko ajan.
• Kun sitten vähitellen myönsi, että ehkä tästä lapsesta voisi hetkeksi irrota, niin sepä olikin vaikeaa! Ensimmäisiltä kampaajareissuilta tulin juoksujalkaa kotiin, ekan yön yli keikan vilkuilin koko ajan puhelinta. Touhukkaan ensimmäiset päivähoitopäivät olivat raastavia, kun hän jäi itkien eteiseen ja minä lähdin itkien töihin. Mutta näihinkin tottuu, vähitellen. Ja myös nauttii niistä hetkistä, kun saa olla yksin.
• Elämäni ei ole koskaan ollut näin ohjelmoitua ja hetkistä kuin nyt. Ei puhettakaan mistään maataan koko päivä sohvalla -viikonlopuista. Jos lapsilla ei ole kovaa kuumetta, heidät täytyy ulkoiluttaa ja riehuttaa pari kertaa päivässä, että homma pysyy raiteilla. Syöminen ja unet tapahtuvat about samassa rytmissä joka päivä. Tuntuu, että koko ajan kiire ulos tai ruokaa laittamaan tai syömään tai nukkumaan. Ja tuntuu, että joku muu kuin minä määrää, milloin nukutaan (vai nukutaanko ollenkaan) ja milloin valvotaan (joojoo, herätään taas huomenna klo 6:30).
• Vaihdoin jossain välissä kännykkäliittymää: 500 min puhetta ja 1000 tekstaria kuussa maksaa jotain. Hahah. Ettäkö joskus ehtisi jollekin soittaa? Äidilleni puuskutan yleensä puhelimessa matkan kerhoon Touhukasta hakemaan ja kavereiden kanssa sattuu noin 1-2 krt kuussa sellainen hetki, että molemmissa päissä on edes hieman hiljaisuutta ja mahdollisuus keskittyä keskusteluun.
• Lapset yhdistävät. Olen saanut monta kivaa kaveria, joiden kanssa olisin tuskin missään tekemisissä, jos emme olisi samanlaisessa elämäntilanteessa saman hiekkalaatikon äärellä. Tosin ei niitäkään kauheasti ehdi nähdä, mutta teoriassa tää on hyvä asia.
• Tiesin, että lapset voi olla hauskoja, mutta että ne osaavat olla niin viisaita ja vitsikkäitä jo heti kun osaavat vähänkään puhua. Aivan mahtavaa! Harmi, ettei läheskään kaikkia heittoja saa ylös.
• Odotin, että vastasyntynyttä pitäisi kanniskella illat ja yöt, kun se karjuu. Ei tarvinnut. Sen sijaan Touhukkaan yöpiina kesti noin 10 kk - 2 v välisen ajan. Pikkusiskonsa näyttää toimivan samalla tavalla. Tunnin parin välein herääminen on kidutusta. Mitkään päikkärit ei auta, välillä on pakko saada nukkua edes 5 tuntia, että pysyy älyissään. (Tuo joulupukki vaan valokynä, on käyttöä.)
• En olisi uskonut, että tyttöjen isovanhemmat menevät niin sekaisin. Miten paljon iloa ja onnea nämä meidän pienet tyypit tuovat niin monille, se on ihanaa!
• Ajattelin, että omiin lapsiin osaisi suhtautua jotenkin kriittisesti. Ei voi. Ne ovat parhaita, kauneimpia ja yksinkertaisesti täydellisiä. Joskus vähän rasittavia, mutta tosi harvoin.

Tätä normaalia, aivan tärähtänyttä meininkiä.

Hyvin se menee T, muista hengittää!