Uhmaa PRKL

Kirjoitin aiemmin lukemastani uhmaikää käsittelevästä kirjasta. Itse kirja ei ollut kummoinen, mutta sen herättämä keskustelu oli hedelmällistä. Luin jo tovi sitten The Kirjan tällä alueella, nimittäin Malin Alfvénin ja Kristian Hofstenin Uhmakirjan.

Uhmalla on monille negatiivinen kaiku. Mutta uhma on, niin kuin sanottu, välttämätön ja hyvä asia. Se johtaa johonkin positiiviseen, sillä jokaisen uhmaiän jälkeen maailma avautuu yhä enemmän ja enemmän. Uhmaiän sijaan sitä voisi kutsua kehitysiäksi tai kypsymisvaiheeksi tai "minä-haluan-ja-osaan-itse"-vaiheeksi. 

Kuva Tammi

Tätä kirjaa on paljon hehkuteltu, eikä syyttä. Itse en omista joitakin lahjaksi saamiamme huumorikirjoja lukuunottamatta vanhemmuusopuksia. Tämän voisin ostaa omaksi. Jonkinlainen uhmaaminen nimittäin kuuluu kaikkiin ikävaiheisiin, myös aikuisuuteen. Kirja on jaoteltu ikävuosien mukaan, ja myönnän että en lukenut murkkuiän juttuja vielä. Yritän kovasti olla huolehtimatta asioista, jotka eivät ole ajankohtaisia ja monien asioiden osalta haluan muutenkin laittaa kädet korville ja polottaa blaablaablaa.

Tässä kirjassa oli niin monta hyvää juttua, että tekisi mieli referoida joka luvusta jotain. Ehkä on kuitenkin järkevämpää lukea kirja sellaisena kuin se on. Ja siltikin - pakko heittää vielä pari minua koskettanutta pätkää.

Kaikki hyvät aikomukset ja suunnitelmat rauhallisena ja johdonmukaisena pysymisestä menevät mönkään, ja tunnemme itsemme epäonnistuneiksi vanhempina, kärsimme huonosta omastatunnosta. Syytämme itseämme, meidänhän on täytynyt tehdä jotain väärin, kun lapsesta on tullut niin hankala. Olenko ollut liian lepsu, liian tiukka, liian paljon läsnä vai liikaa poissa? Minähän haaveilin, että minusta tulisi yhtä ymmärtäväinen, kypsä ja viisas vanhempi, ja tässä minä nyt seison ja huudan ja rankaisen ja uhkailen ja käyttäydyn kuin kolmivuotias minäkin. Mitä minä olen tehnyt väärin?

Ehkä suurin ero aiemmin lukemaani kirjaan oli siinä, että underbara Malin och Kristina eivät pidä maailmanloppuna sitä, että vanhemmaltakin palaa joskus käämit. Päinvastoin, jos aina hymistellään vaikka lapsi tekisi mitä, niin sekään ei ole hyvästä.

Olen kokenut blogitekstien lukemisen ja niistä keskustelun erittäin antoisaksi. Kannattaa kuitenkin muistaa (minä erityisesti), että neuvojen tarjoilemisessa ja vastaanottamisessa tulee käyttää harkintaa. Olen usein tyrkyttämässä omia kokemuksiani ja mielipiteitäni vähän joka asiaan. Muistattehan, että voitte ottaa niistä jotain pohdintaan tai kokeiluun, mutta voitte yhtä hyvin todeta, että "Pidä tunkkis."

Me vanhemmat tunnemme oman lapsemme parhaiten ja tiedämme milloin hän valmis. Sen vuoksi ulkopuolisen ei ole hyvä tulla esittämään mielipiteitään siitä, milloin lapsen voi viedä päiväkotiin, milloin imettäminen kannattaa lopettaa tai esikoulu aloittaa, missä vaiheessa lapsen pitäisi alkaa nukkua omassa sängyssään ja niin edelleen. 

Esikoinen aloitti oman tahdon osoitukset "normaalisti" ajallaan. Mitään megalomaanisia itkupotkuraivareita hän ei ole kuitenkaan harrastanut, ja hämärästi muistelen että hän pääsi kohtuullisen nopeasti yli harmituksistaan. Toki 4-vuotiaamme osoittaa mieltään tavalla tai toisella päivittäin edelleen.

Kohta 2 vuotta täyttävä kuopus on alkanut uhmailla, ja tuntuu että meillä räiskyy 3 minuutin välein (mikä muuten kirjassa siteeratun tutkimuksen mukaan voi pitää paikkansa). Kuopus reagoi siskoaan huomattavasti voimakkaammin: tavarat lentää ja desibelit nousee, kun ruoka on liian kuumaa / rukkanen laitetaan käteen / nukkumaan pitäisi mennä / ihan mitä vaan. Hämärästi muistan omasta lapsuudesta sen olon, kun itkettää ja kiukuttaa niin paljon, että ei saa henkeä. Meidän raivotar karjuu harva se päivä muutaman kerran niin, että luulen sen kohta pyörtyvän. Välillä tyttö herää keskellä yötäkin karjumaan kurkku suorana kiukkuisena kuin ampiainen.

Meillä tällä hetkellä tuntuu toimivan harhautus tai lapsen nostaminen eteisaulaan rauhoittumaan. Meillä on ns. aula asunnon kaikkien huoneiden keskellä. Ovia ei suljeta, silti se on selkeästi erillistä tilaa. Joskus tyttö ryntää sieltä takaisin, joskus istuu useammankin minuutin, huokaisee syvään ja palaa esim. ruokapöytään jatkamaan ateriointiaan.

Kaikesta protestoinnista huolimatta 2-vuotiaille pitää panna kampoihin. Ei joka asiassa, vanha kunnon pick you battles on hyvä muistisääntö: ei ole niin väliä millaiset sukkahousut lapsi saa jalkaansa, mutta tielle ei saa rynnätä. Lisäksi monet kiukkua aiheuttavat tilanteet valmistavat lasta sosiaaliseen elämään ja toisaalta lapsi myös tarvitsee vastustusta ja konfliktien kohtaamista.

4-vuotiaille kirjassa on oma luku. Esikoisen iässä ollaan jo isoja ja reippaita, ja toisaalta vielä niin pieniä ja riippuvaisia. Vanhempien pitää osata antaa vastuuta ja ottaa lapsi mukaan touhuihin,ja toisaalta antaa tilaa pienelle lapselle ottamalla tämä syliin tai tarvittaessa yöllä kainaloon. Sääntöjä tarvitaan, ja myöskään tässä ikäryhmässä lapsi ei välttämättä iäksi traumatisoidu, jos vanhemmat joskus räjähtelevät.

Ikävuosien lisäksi kirjassa oli oma luku erityisen vaativista lapsista, jotka voivat olla esimerkiksi edellä kehityksessä tai erityisen älykkäitä, luovia tai herkkiä. Omani eivät välttämättä näitä kriteerejä täytä, vaikka tavattoman fiksuja ja erikoisia he ovatkin. Oli kuitenkin mielenkiintoista lukea aiheesta ja keinoista, joita heidän kanssaan voi soveltaa. Hyvällä ystävälläni on repertuaarissaan Siperian opettamana monet tässä yhteydessä mainitut keinot: huumori, keskustelu, neuvottelu ja joustaminen.

Nyt kun kirjoitusta varten selailin kirjaa, tekee mieli lukea se uudelleen. Mulla on bleuen vinkkaamana kirjastosta lainassa Raisa Cacciatoren Kiukkukirja, jota en ole vielä saanut luettua. Ehkä jatkan aiheesta kys. kirjan herättämien ajatusten kera (arvio: heinäkuussa 2014).

Kehittäviä konflikteja uuteen viikkoon!