14.10.2013

Hulluja päiviä

Ei, tämä juttu ei käsittele Stockan ostoksia, niitä en tehnyt. En vielä tarkkaan tiedä, mihin juttu vie, joka tapauksessa käsittelen itseäni. Siitä on niin mukavaa kirjoittaa, ja teidän lukijoidenkin mielestä se on varmasti tavattoman kiehtova aihe.

Jotta päästään samoille aalloille, esilukemisena suosittelen tutustumaan

  • PeNan kirjoitukseen siitä, miten nainen, joka joskus on luullut olevansa kohtuullisen älykäs ja yleissivistynyt, taantuu tilaan, jossa tuntuu, että ei enää muista eikä opi mitään.
  • Saaran tarinaan fiksusta, innokkaasta, määrätietoisesta ja tunnollisesta naisesta, joka tekee liikaa töitä ja löytää itsensä olohuoneen lattialta itkemästä pystymättä nousemaan ylös. 

Kun olin kotona lasten kanssa (yhden tai useamman), ajauduin tilaan, missä yhteen sähköpostiin vastaamiseen meni helposti kuukausi. Ajattelin, että palaan asiaan huomenna ja hups, aikaa vähän vierähti. Syitä oli monta. Vaikka kovasti yritin saada asioita aikaiseksi (siis tasolla vastaan sähköpostiin, en todellakaan opiskellut tms.), niin keskeytyksiä tuli koko ajan. Unettomat yöt ja hormonit vetivät aivot sohjoon. Tuntui, että aikaahan on. Teen sitten huomenna. 

Kuva täältä

Keskittymiskykyni on ollut aina heikko. Tai ei niinkään itse keskittymiskyky, vaan keskittymisen aloittaminen. Opiskeluaikoina tuli hengattua kirjaston kahvilassa moninkertaisia aikoja verrattuna lukusalissa vietettyihin hetkiin. Terkkuja tutuille, tiedän että tässä veneessä oli moni muukin! Paras esimerkki keskittymisen välttelystä oli eräs tärkeä pääsykoe, jota edeltävänä päivänä päätin pestä asuntoni ikkunat, koska se tuntui ehdottoman tärkeältä. Koe meni läpi ja ikkunat tuli pestyä - sillä kertaa haahuilu ei haitannut. 

Kun palasin töihin toiselta kotiäitikomennukseltani, luulin että pääni oli normalisoitunut raskauksien jäljiltä. Kesällä oli töissä hiljaista, turhauduin ja ärsyynnyin. En saanut aikaiseksi niitä vähiäkään hommia ennen kuin oli välttämätön pakko. 

Kuva täältä
Nyt tilanne on muuttunut, ja hommia on kertynyt lisää, myös paljon minulle uusia asioita. Olen useammassakin työhaastattelussa silmät kirkkaina uskotellut, että opin nopeasti uutta. Nykyään nyökyttelen sujuvasti eri yhteyksissä, ja samalla mietin kuumeisesti, että tulikohan kaikki nyt kirjoitettua ylös ja kehtaakohan enää kysyä uudestaan: "Mites tää nyt meni?" En haluaisi millään myöntää, että ikä ja/tai raskaudet  ovat tehneet minusta idiootin, mutta kieltämättä ajatus on käynyt mielessä. Vai onko tämä nyt sitä naisille yleistä itsetunnon puutetta, mistä Sheryl Sandberg antaa naisille piiskaa?

Viime aikoina ei ole ollut aineksia vetää itseään piippuun töillä. Tunnistan kuitenkin itsessäni piirteitä, jotka mahdollistavat aidon burnoutin hankkimisen. Olen historiassa tehnyt päättömän paljon töitä: pitkiä päiviä ja viikkoja ja kuukausia. Jossain vaiheessa tuli nukahtamisvaikeuksia, asioiden unohtelua ja älytöntä stressaamista pienistä asioista. Ensimmäisessä oikeassa työpaikassani näin vuoden sisällä, kuinka noin 40-vuotiaita kollegoita kuoli tai kilahti: yksi menehtyi äkilliseen sairauskohtaukseen, toinen päätyi vankilaan tehtyään kamalia asioita perheelleen ja pari sairastui vakavasti burnouttiin. Nämä siis kansainvälisen korporaation valkokaulushommissa. Pimeetä. 

Kuva täältä
Kiertelyn ja kaartelun jälkeen tiivistän kysymykseni näin: "Miten töistä selviää noin ylipäätänsä, ja vieläpä niin, ettei pala loppuun?" Olen itse toivonut muutosta omaan työhöni, ja aion todellakin katsoa, miten tässä käy. Olkoon vaan epämukavaa ja vaikeaa, en aio heti luovuttaa. 

Aidon tekemisen tasolla olen tsempannut keskittymisessä (ja sen aloittamisessa). Töissä on myös paljon keskeytyksiä tarjolla, valtaosa tulee kuitenkin omasta päästäni. Kun lopulta onnistuu keskittymään ja parissa tunnissa ruksimaan to do -listalta monta asiaa, tulee tosi hyvä mieli. Opettelemisen paikka on myös klassinen priorisointi: kun tietää ettei kaikkea voi tehdä, pitää osata tehdä oikeita asioita. Huomiseksi jättäminen on raivostuttava tapa, josta rimpuilen kovasti eroon. Tekemättä roikkuvat tylsät tai inhottavat hommat kuormittavat enemmän kuin itse tekeminen. 

Kotona odottavat äidin pikku räkänokat pitävät väkisinkin kokonaistasapainoa yllä. Säännöllisesti ei voi tehdä ylitöitä vaikka haluaisikin. Eikä sitä pitäisi halutakaan, tehokasta tai hyödyllistähän se ei pidemmän päälle ole.

Liikuntaa ja raitista ilmaa täytyy saada, muuten ei tule mistään mitään. Olen periaatteessa sitä mieltä, että ihminen voi tehdä mitä haluaa, kyse on ajankäyttöön liittyvistä valinnoista. Käytännössä en osaa sillä tavalla elää (vielä), vaan usein harmittelen kun en ehdi tarpeeksi olla kotona / liikkua / saada töissä tuloksia / laadidaa. Onneksi on rohkaisevia esimerkkejä

We can do it. Tai jotain. En keksi tähän polveiluun topakkaa lopetusta. 

PS. Vinkkejä fiksuun, tehokkaaseen ja kivaan työtapaan otetaan vastaan! 

15 kommenttia:

  1. Moi täältä samasta maakunnasta! :)
    Tässä oli tosi paljon tuttua! Olen huomannut itsessäni samaa keskittymiskyvyn puutetta nyt kotikomennuksen jälkeen. Se on selvästi pahempaa kuin aiemmin. Asiat jäävät puolitiehen ja unohduksia tulee enemmän kuin ennen. Ehkä päässä on nyt niin paljon enemmän muuta ajateltavaa.
    Lisäksi.mulla on tuo sama, että toisaalta tylsistyttää ja haluaisin vastuullisempia hommia. Toisaalta nautin tästä lyhyestä työviikosta ja olen kolmen vapaapäivän jälkeen aivan totaalisen pihalla työkuvioista. Että ota tästä selvää!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tavallaan kiva kuulla, että muillakin on samaa vikaa, vaikka sinänsä en olotilasta nauti. Mutta joo, paljon kaikenlaista päähän ja päiväohjelmaan pitäisi mahduttaa, eikä ihme, jos sieltä jotain joskus jää pois.

      Kivaa lomaa samaan maakuntaan! :)

      Poista
  2. Mä en osaa sanoa siihen töistä selviämiseen vielä yhtään mitään. Toivottavasti joskus osaan.

    Mutta sitä oon miettinyt, että jos mä en nyt opi priorisoimaan, niin en koskaan. Tuntuu, että joka ikinen päätös päivän aikana on päätös jättää jotain tekemättä. Sellaista päivää ei olekaan, että saisin tehtyä kaiken sen, mitä haluaisin. Joskus kuvittelin, että priorisointi on sitä, että jättää epämieluiset asiat tekemättä :D Heh, sellainen priorisointi on helppoa. Se, että pitää jättää tekemättä asioita, joita haluaisi tehdä, on vaikeaa.

    Ja niin, mun pää on niin hattaraa, että siellä ei pysy mikään, vaikka kirjoittaisi muistiin. Mutta pistän sen imetyksen piikkiin, ja masennun vasta, jos vuoden päästä tilanne on sama.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Onpa hyvin sanottu: päätös jättää jotain tekemättä. Tuo näkökulma usein korostuu viikonloppuisin: imuroinko vai leikinkö, luenko vai käynkö lenkillä jne.

      Ja joo, töissä epämieluisten asioiden priorisointi listalta pois saattaa hetken toimia, mutta tuskin on pitkän aikavälin ratkaisu! :D

      Poista
  3. Loistava kirjoitus. Mun työnkuva in tokan työn myötä vähintäänkin pirstaloitunut ja haastava. Olen overwhelmed. Mutta päättänyt klaarata, pysyä järjissäni ja hoitaa myös perheen kunnolla. Ja ehkä alan myös liikkua. ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ehkä perhe- ja kotikohelluksen seassa tajuaa, että kaikkea ei voi tehdä. Sopiva balanssi on paras vaihtoehto, perfektionismi on tie tuhoon.

      Poista
  4. Ihan samoja ajatuksia ollut täälläkin pään pehmenemisestä. Markkinoin esimiehelleni ajatusta nelipäiväisestä viikosta sillä, että olen kuitenkin niin supertehokas että saan lähes samat hommat hoidettua anyway, mutta mutta... Se supertehokkuus on kyllä jäänyt vain muistoksi ajalta ennen lapsia, nyt päivät täyttyvät lipsahduksista, unohduksista, vastaamattomista sähköposteista, kesken jätetystä palavereista ("mun pitää mennä hakemaan lapset, moi..."). Tuntuu että joudun jatkuvasti juoksemaan pysyäkseni muiden vauhdissa! Lisäksi yhtälöä vaikeuttaa pitkä työmatka ja se, että organisaatiossamme on aivan liikaa kokouksia - kun ne työtkin pitäisi ehtiä tehdä joskus...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kokoukset, argh! Kyllähän niitä joskus tarvitaan, mutta liikaa niitä on. Oletko tutustunut Redesing 925 -ajatuksiin? Mä vähän, kirja on työpöydällä, lukematta vielä tosin. Kokouksia voi tehostaa, tosin yksi ihminen ei voi vaikuttaa kovin pitkälle yksin.

      Mulla on myös haasteena löytää tehokasta työaikaa kokousten välillä. Kokousten välissä olevat puolikkaat tai kokonaisetkin tunnit menee välillä haahuiluksi, kun ajattelee, että kohta pitää taas mennä.

      Poista
    2. Kävin heti googlaamassa, vaikuttaa mielenkiintoiselta!

      Mulla on usein sellaisia päiviä, että töihin klo 7.45, palavereita klo 9-15, puoli tuntia epätoivoista sähköpostin purkamista ja viivana kotiin. Muut jäävät vielä kökkimään töihin, minä en voi (enkä halua). Ihmettelenpä vaan missä välissä ne työt pitäisi tehdä...

      Poista
    3. Huoh, aika mahdottomalta kuulostaa! Nyt alat ajaa teillä palaverikulttuurin muutosta läpi! :)

      Poista
  5. Kannattaa ainakin pohtia, että mikä on omasta päästä johtuvaa ja mikä mahdollisesti työnkuvasta tai työyhteisöstä. Mulla on ainakin helpottanut tosi paljon nyt työpaikan vaihtaminen. Vieläkin tietty oon helposti stressaava jne. mutta työyhteisössä on parempi ilmapiiri tuolla nykyisessä ja sopivasti huumoria, niin se auttaa pitämään asiat mittakaavassa. :)

    Niin ja ihan paras viisaus, vaikkakin joskus niin vaikea toteuttaa, on että joka päivä voi itse valita, mihin asioihin kiinnittää huomiota ja mitä haluaa korostaa. Vähitellen sitten oppii löytämään automaattisesti niitä hyviä ja mukavia juttuja, kun niitä on ensin väen vängällä etsinyt. Ja disclaimerina siis, että työpaikoissa on eroja. ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Erittäin hyvä pointti! Täytyy kyllä sanoa, että hyvä työilmapiiri ei ole ensimmäinen asia, millä omaa työpaikkaani luonnehtisin. Ei se nyt kauheakaan ole, ei huippukaan. Pakkaa vähän sekoitettiin ja organisaatio muuttuu, saapa nähdä tuoko se jotain muutosta suuntaan tai toiseen.

      Ja kiitos tuosta viisaudesta. Tapa siitäkin varmasti tulee, kun jaksaa sinnikkäästi harjoittaa. Kirjoitanpa ylös, noin... ;)

      Poista
  6. Mun piti eilen sanoa vaikka mitä, mutta kaikki jäi sekavaksi möykyksi vellomaan enkä saanut mitään ulos. Mutta nyt sanon, että se, että työ ikään kuin laajenee viemään kaiken käytettävissä olevan ajan on hirveä ja todellinen ilmiö. Jos työtä ei ole tarpeeksi, ei tee mitään ennen kuin on pakko.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Molemmat havainnot ja ajatukset voin allekirjoittaa.

      Jos nyt jotain älyttömistä ylityöputkiajoista muistan, niin sen ettei niissä ollut mitään järkeä. Minä ja muut väsyivät eikä urakka valmistunut. Joskus venyminen on tarpeellista ja hyödyllistä, mutta pidemmän päälle se ei auta mitään.

      Poista
  7. Olipas kirjoitus joka antoi ajattelemisen aihetta!! :) Ja kiitos, heijastin tuli perille!!

    VastaaPoista

Mitäpä tuumit? Kerro kernaasti.