Hulluja päiviä

Ei, tämä juttu ei käsittele Stockan ostoksia, niitä en tehnyt. En vielä tarkkaan tiedä, mihin juttu vie, joka tapauksessa käsittelen itseäni. Siitä on niin mukavaa kirjoittaa, ja teidän lukijoidenkin mielestä se on varmasti tavattoman kiehtova aihe.

Jotta päästään samoille aalloille, esilukemisena suosittelen tutustumaan

• PeNan kirjoitukseen siitä, miten nainen, joka joskus on luullut olevansa kohtuullisen älykäs ja yleissivistynyt, taantuu tilaan, jossa tuntuu, että ei enää muista eikä opi mitään.
• Saaran tarinaan fiksusta, innokkaasta, määrätietoisesta ja tunnollisesta naisesta, joka tekee liikaa töitä ja löytää itsensä olohuoneen lattialta itkemästä pystymättä nousemaan ylös. 

Kun olin kotona lasten kanssa (yhden tai useamman), ajauduin tilaan, missä yhteen sähköpostiin vastaamiseen meni helposti kuukausi. Ajattelin, että palaan asiaan huomenna ja hups, aikaa vähän vierähti. Syitä oli monta. Vaikka kovasti yritin saada asioita aikaiseksi (siis tasolla vastaan sähköpostiin, en todellakaan opiskellut tms.), niin keskeytyksiä tuli koko ajan. Unettomat yöt ja hormonit vetivät aivot sohjoon. Tuntui, että aikaahan on. Teen sitten huomenna. 

Kuva täältä

Keskittymiskykyni on ollut aina heikko. Tai ei niinkään itse keskittymiskyky, vaan keskittymisen aloittaminen. Opiskeluaikoina tuli hengattua kirjaston kahvilassa moninkertaisia aikoja verrattuna lukusalissa vietettyihin hetkiin. Terkkuja tutuille, tiedän että tässä veneessä oli moni muukin! Paras esimerkki keskittymisen välttelystä oli eräs tärkeä pääsykoe, jota edeltävänä päivänä päätin pestä asuntoni ikkunat, koska se tuntui ehdottoman tärkeältä. Koe meni läpi ja ikkunat tuli pestyä - sillä kertaa haahuilu ei haitannut. 

Kun palasin töihin toiselta kotiäitikomennukseltani, luulin että pääni oli normalisoitunut raskauksien jäljiltä. Kesällä oli töissä hiljaista, turhauduin ja ärsyynnyin. En saanut aikaiseksi niitä vähiäkään hommia ennen kuin oli välttämätön pakko. 

Kuva täältä

Nyt tilanne on muuttunut, ja hommia on kertynyt lisää, myös paljon minulle uusia asioita. Olen useammassakin työhaastattelussa silmät kirkkaina uskotellut, että opin nopeasti uutta. Nykyään nyökyttelen sujuvasti eri yhteyksissä, ja samalla mietin kuumeisesti, että tulikohan kaikki nyt kirjoitettua ylös ja kehtaakohan enää kysyä uudestaan: "Mites tää nyt meni?" En haluaisi millään myöntää, että ikä ja/tai raskaudet  ovat tehneet minusta idiootin, mutta kieltämättä ajatus on käynyt mielessä. Vai onko tämä nyt sitä naisille yleistä itsetunnon puutetta, mistä Sheryl Sandberg antaa naisille piiskaa?

Viime aikoina ei ole ollut aineksia vetää itseään piippuun töillä. Tunnistan kuitenkin itsessäni piirteitä, jotka mahdollistavat aidon burnoutin hankkimisen. Olen historiassa tehnyt päättömän paljon töitä: pitkiä päiviä ja viikkoja ja kuukausia. Jossain vaiheessa tuli nukahtamisvaikeuksia, asioiden unohtelua ja älytöntä stressaamista pienistä asioista. Ensimmäisessä oikeassa työpaikassani näin vuoden sisällä, kuinka noin 40-vuotiaita kollegoita kuoli tai kilahti: yksi menehtyi äkilliseen sairauskohtaukseen, toinen päätyi vankilaan tehtyään kamalia asioita perheelleen ja pari sairastui vakavasti burnouttiin. Nämä siis kansainvälisen korporaation valkokaulushommissa. Pimeetä. 

Kuva täältä

Kiertelyn ja kaartelun jälkeen tiivistän kysymykseni näin: "Miten töistä selviää noin ylipäätänsä, ja vieläpä niin, ettei pala loppuun?" Olen itse toivonut muutosta omaan työhöni, ja aion todellakin katsoa, miten tässä käy. Olkoon vaan epämukavaa ja vaikeaa, en aio heti luovuttaa. 

Aidon tekemisen tasolla olen tsempannut keskittymisessä (ja sen aloittamisessa). Töissä on myös paljon keskeytyksiä tarjolla, valtaosa tulee kuitenkin omasta päästäni. Kun lopulta onnistuu keskittymään ja parissa tunnissa ruksimaan to do -listalta monta asiaa, tulee tosi hyvä mieli. Opettelemisen paikka on myös klassinen priorisointi: kun tietää ettei kaikkea voi tehdä, pitää osata tehdä oikeita asioita. Huomiseksi jättäminen on raivostuttava tapa, josta rimpuilen kovasti eroon. Tekemättä roikkuvat tylsät tai inhottavat hommat kuormittavat enemmän kuin itse tekeminen. 

Kotona odottavat äidin pikku räkänokat pitävät väkisinkin kokonaistasapainoa yllä. Säännöllisesti ei voi tehdä ylitöitä vaikka haluaisikin. Eikä sitä pitäisi halutakaan, tehokasta tai hyödyllistähän se ei pidemmän päälle ole.

Liikuntaa ja raitista ilmaa täytyy saada, muuten ei tule mistään mitään. Olen periaatteessa sitä mieltä, että ihminen voi tehdä mitä haluaa, kyse on ajankäyttöön liittyvistä valinnoista. Käytännössä en osaa sillä tavalla elää (vielä), vaan usein harmittelen kun en ehdi tarpeeksi olla kotona / liikkua / saada töissä tuloksia / laadidaa. Onneksi on rohkaisevia esimerkkejä. 

We can do it. Tai jotain. En keksi tähän polveiluun topakkaa lopetusta. 

PS. Vinkkejä fiksuun, tehokkaaseen ja kivaan työtapaan otetaan vastaan!