Kahden kerroksen väkeä

Edellisessä postauksessani ei ollut yhtään aprillipilaa, yksi aasinsilta kylläkin. Kun kolmisen vuotta sitten katselimme Miehen kanssa uutta kotia, sattui silmiin erään talon myynti-ilmoitus. Talossa oli sitä jotain: ihana puutarha, mainio sijainti ja vaikka mitä. Monissa Kuopion alkuperäisissä rintamamiestaloissa oli kaksi erillistä asuntoa: toinen tehtiin vuokratulojen toivossa tai toista sukupolvea varten. Nykyään yläkerran kakkoskeittiö on useimmiten purettu ja asunnot yhdistetty. Bongaamassani talossa oli vielä molemmat asunnot olemassa. Kun olin pyöriskellyt yhden yön päähänpistoni kanssa, paukautin Miehelle kysymyksen: "Entä jos pyydettäisiin äitisi talokimppaan?"

Koska idea oli minun, olen erittäin tyytyväinen siitä, että kohta kaksi vuotta kestänyt yhteiselomme anopin kanssa on sujunut paremmin kuin hyvin. On ylipäätänsä raivostuttavaa olla väärässä ja toimeenpanna huonoja ideoita, ja olisihan elämä hankalaa, jos kimppa-asumisemme ei toimisi.

Anopilla on oma sisäänkäynti, uusittu iso keittiö ja kylppäri sekä tilavat pari huonetta. Ylimmän kerroksen asunnon voisi periaatteessa vuokrata kokonaan ulkopuoliselle, mutta se olisi outoa.

Anopin pelakuut.

En koe, että tässä asumismuodossa olisi jotain jaloa tai uhrautuvaa. Anoppi voisi asustella yksinäänkin, omaishoidosta tässä ei ole kyse. Käytännössä toki autamme toisiamme milloin missäkin. Toinen tai molemmat tytöt touhuavat mummon kanssa ainakin tunnin päivässä, jos mummo on kotona. Yläkerrassa on omat kuviot ja leikit: siellä soitetaan nokkahuilua tai bongorumpua, pidetään teatteriesityksiä, maalataan vesiväreillä ja kasvatetaan herneenversoja.

Välillä kutsumme anopin syömään meidän kanssamme, toisinaan hän tekee kaikille ruokaa. Me ylläpidämme anopin läppäriä, hän parsii rikkonaiset sukat ja ompelee irronneet napit. Minä pesen meidän kaikkien pyykit, anopin piikkiin tulee sanomalehti.

Ostovaiheessa hoidimme asiat jämptisti paperille, ja sen jälkeen olemme muutaman kerran pitäneet talokokouksia, missä on päätetty isommista remonttiasioista ja rahankäytöstä oikein pöytäkirjojen kanssa. Muuten yhteiselämä ja askareet ovat solahtaneet omiin uomiinsa ilman suurta säätämistä tai draamaa. Vaikka todellisuus on tätä postausta moniulotteisempaa, en keksi yhtään huonoa puolta tästä järjestelystä.

Anoppi ei tungettele millään tavoin. Samaa ei voi sanoa meidän tytöistä, joita saa estellä säntäämästä yläkertaan heti aamutuimaan. Jos isompi tyttö unohtaa väliovia auki, ja tulee kohta epäilyttävän hiljaista, on pikkusisko kavunnut portaat pikavauhtia ylös ja löytyy kiljumasta mummon oven takana.

Yläkerrasta kuuluvat elämisen äänet kertovat, että anoppi on kotona ja touhuilee normaalisti. Meiltä sinne päin kuuluvat äänet... noh, en halua tietää. Jos meillä joskus järjestettäisiin villejä ja äänekkäitä bileitä tai jatkoja, niin kellarikerroksessa sekin onnistuisi ilman huolta anopin kauneusunien keskeyttämisestä. Liikuskelen talossa useimmiten tukka pystyssä epämääräiset kotivaatteet päällä, joten en voi sanoa, että joutuisin olemaan täällä millään muulla tavalla kuin kotonani.

Meillä vierailevien lasten mielestä mummola yläkerrassa on mieleenpainuva ja fantastinen juttu, ja he haluavat mennä siellä taas käymään, kun tulevat uudestaan kylään. Vastaavasti iäkkäämpien ihmisten mielestä on kadehdittavaa, että anoppi saa elää lastenlastensa kanssa.

Monien mielestä asuminen samassa talossa anopin kanssa on outoa. Ymmärrän sen näkökulman. Sen sijaan en ollenkaan ymmärrä, miten itse pystyisin enää asumaan ilman anoppia yläkerrassa.

Iltapalalla ekan kesän lämpimänä kesäiltana.