Nauravaisen 1-vuotissynttäreiden lähestyessä vauhdilla muistelen
hetken kilometrin mittaisen tekstin verran synnytystä, vaikka juhlavieraiden näkökulmasta olisi järkevämpää, jos selaisin keittokirjaa ja tekisin ostoslistaa.
Synnytykset etenevät omia, tutkimattomia polkujaan, enkä ollut rohjennut asettaa tapahtumalle muita tavoitteita tai toiveita, kuin että yrittäisin olla avautumisvaiheessa kotona mahdollisimman pitkään, muistaisin rentouttaa usein alakerran lihaksia ja että kaikki osapuolet selviäisivät hengissä. En potenut synnytyspelkoa, mutta jossain takaraivon uumenissa on tieto, että joskus synnytyksissä asiat saattavat mennä pieleen.
Touhukas syntyi päivää ennen kuin oli käsky mennä käynnistykseen, joten en odottanut, että mitään tapahtuisi ennen laskettua päivää tai hyvän aikaa sen jälkeenkään. Rv 40+5 keskiviikkoaamuna noin klo 04 tuli supistus, jota en voinut olla huomaamatta. Kun niitä oli tullut viisi, eli yhtä paljon kuin koko raskauden aikana yhteensä, ajattelin iloisena että
"Bring it on!" Torkuin pari tuntia, minkä jälkeen keitin Touhukkaalle aamupuuron ja lyllersin viemään hänet päiväkotiin. Kun palasin kotiin, pesin pyykkiä, viikkasin kuivia, täytin astianpesukonetta jne. ja huomasin, että supistukset olivat loppuneet.
"Voihan vitti!" kuten Lappeenrannassa sanotaan.
Söin tukevan lounaan ja menin päiväunille. Herättyäni tsekkasin sähköpostin, minne ihanainen nainen Suz oli lähettänyt linkin
akupainantaohjeisiin. Osa oli tuttuja
synnytysvalmennuksesta, osa oli uusia. Vailla parempaakaan tekemistä istuin olohuoneen matolle painelemaan erinäisiä kehonosiani ja tekemään ns. joogahierontaa, jossa stimuloidaan ja silitellään akupisteitä. Supistukset alkoivat vähitellen uudestaan. Pyysin Miehen hakemaan kotimatkallaan Touhukkaan tarhasta ja soitin äidilleni, että Touhukkaan mummolahuostaanotto ilmestyi juuri hänen agendalleen.
Just in case.
Kun Touhukas viiden aikaan lähti mummon kyytiin, avautui joku henkinen lukko ja supistuksia alkoi tulla useammin. Vetäydyin
takkahuoneeseen, sytytin kynttilöitä ja laitoin napit korville. iPodissani on jännittävä näytön bugi, enkä taaskaan saanut valita, mitä musiikkia kuuntelen, koska näyttö vain vilisee. Päädyin onneksi sokkona
Play All -valikkoon, mistä löytyi A niin kuin
Alanis Morrissette. Alanis oli mitä mainiointa synnytysseuraa, ei siinä mitään. Supisten välissä rentouduin parhaani mukaan. Supistuksen aikana pomppasin pystyyn huojuttelemaan itseäni ja laulamaan
synnytyslaulua.
Synnytyslaulu voi olla mitä tahansa: joogamantra, mamama, lalalala, APUA-VI**U-SATTUU tai
You oughta know. Kokeilepa laulaa ja olla hengittämättä. Ei onnistu niin. Kun laulaa tai pitää mitä tahansa ääntä, tulee väkisinkin hengittäneeksi. Hengitys on hyvä asia, varsinkin supistusten aikana. Sairaalassa lauluni oli ajoittain kovaäänistä ja ei kovin kaunista kuultavaa, mutta koska se auttoi
minua, minua ei tippaakaan kiinnostanut, mitä
muut olivat asiasta mieltä.
Noin seitsemän aikaan soitin Miehelle yläkertaan. Ovensuussa oli eräs lipastoprojekti, jota piti siirtää, että pääsin takkahuoneesta pois. Mies tuli alakertaan kärttyisenä, valmistavat päiväunet olivat jääneet häneltä kesken. Jos supistuksia olisi ollut yhtään vähemmän, olisin sanonut muutaman valitun sanan, nyt puhisin vain että "Eväät kasaan ja menoksi." Pian hän huomasi itsekin, että oltiin tositoimissa. Miehen suurin trauma Touhukkaan synnytyksestä oli melkein 12 h ilman ravintoa. Huolimatta siitä, että Mies hieroi alaselkääni 2-4 minuutin välein, hän onnistui tekemään vakuuttavan kasan voileipiä ja sitten KYSiin. Vroom.
Perillä Mies huolestui, että syntyykö vauva sairaalan käytäville, kun edelleen parin minuutin välein pysähdyimme puuskuttamaan ja selkää hieromaan, mutta pääsimme kuin pääsimmekin synnytyssaliin noin klo 20. Siellä meidän otti vastaan kätilö ja harjoittelija. Olin 8 cm auki, joten sinne jäätiin. Pian minua alkoi ponnistuttamaan kovasti. Kätilö totesi, että kohdunsuulla on ns. lippa, enkä saa ponnistaa.
Jos* nyt jotain syystä joskus vielä löydän itseni tuosta tilanteesta, sanon kätilölle, että "Sinä siirrät sen lipan sivuun ja minä ponnistan. NYT." Sama lippa oli siellä eka kerralla eikä mennyt minnekään ilman kätilön apua. Melkein pari tuntia taistelin ponnistussupistuksia vastaan ja se oli kuulkaas tosi raskasta ja vaikeaa! Kun vuoro vaihtui ja sisään marssi virkaiältään vanhempi kätilö, niin arvatkaa mitä hän sanoi? "Minä siirrän lippaa sivuun ja sinä ponnistat." Sitähän minäkin!
Siinä vaiheessa olin kuitenkin niin uupunut, että ponnistamisesta ei tullut mitään, koska supistukset olivat laimenneet. Yritin myös ponnistaa ilman supistusta. Voin kertoa, että se on täysin turhaa. Supistuksilla on oma funktionsa, muuten niistä on vaikea löytää hyvää sanottavaa.
Sain hetken kerättyä voimia ja kohta päästiin vartin kestäneeseen ponnistusvaiheen, jonka aikana tuli klassinen
"Se ei koskaan synny, ottakaa se jotenkin pois!" -hetki. Kohdunsuun puudutteen olin saanut, muuten mentiin spontaanisti luomuna synnytyslaulun avulla. Ponnistusvaihe päättyi onnelliseen syntymäään klo 22:20. Harjoittelija näki uransa ekan livesynnytyksen ja solmi erittäin kauniin navan, joten ei mennyt hukkaan hänenkään iltavuoronsa! Nauravainen 3390g 51cm karjahti pian ja tuli pötköttelemään rinnalle ja imuroimaan maitoa, kuin olisi tehnyt sitä ennenkin.
Siitä ei tullut kuitenkaan elokuvista tuttua hetkeä, kun valot himmenee ja äiti tuijottaa rakastuneesti vauvaansa. Selkälihakseni olivat kivuliaassa kramppitilassa, koska olin könöttänyt polvillani takapuoli pystyssä pari tuntia taistellen supistuksia vastaan. Lisäksi suloinen vauvamme oli tehnyt vatsalleni huomattavan määrän kakkaa. Puolisen tuntia kiemurtelin erittäin epämukavassa olotilassa, minkä jälkeen tilattiin muihin hommiin häipännyt kätilö paikalle. Mies pesi vauvan ja minä itseni.
Sen jälkeen meillä oli kaikilla olikin parempi olo ja mieli, ja mitalikahvit maistui. Katsokaa mitkä ihanat pikkuleivät!
Siitä hipsittiin synnyttäneidän osastolle, minä omin jaloin reippaana. Synnyttäneiden osastolla oli mahtavaa! Minulla on taito kehittää kupla, jonka sisällä voin olla täysin omissa oloissani missä vain. Minua ei kiinnostanut muut äidit ja heidän vauvansa, ehkä jonkun kanssa hetken juttelin, mutta ei mua oikeasti kiinnostanut. Sairaalakaavut ja hiostavat tossut eivät haitanneet, varsinkin kun sain kipata ne pyykkikoriin, minkä jatkokäsittelystä minä en vastaa. Söin, lepäsin (sori vaan huonekaverit, minäkin heräsin pari kertaa omaan kuorsaukseeni, se johtui vain synnytysväsymyksestä, muuten en tietenkään kuorsaa) ja leikin nukkeleikkejä, kun kaivelin vaatekaapeista hassuja froteisia retrovaatteita vauvalle. Kolme yötä olimme osastolla. Jo toisen yön jälkeen olisimme päässeet kotiin, mutta en halunnut lähteä kiireellä iltamyöhään matkaan, oli mukavampaa lähteä aamulla kaikessa rauhassa ja valossa.
Miehelle 10+ tuesta ja turvasta. Jos* kolmas kerta tulee, niin muistathan, että synnyttävään henkilöön sattuu kohtuullisen paljon ja häntä ei kiinnosta, onko sinulla nälkä tai väsy, joten aiheesta on turha käynnistää keskustelua. KYSin kätilöille ja muulle hoitohenkilökunnalle suuret kiitokset ja halaukset. Jos* jostain syystä tulisin uudestaan, niin tekisin sen mielelläni.
*=Kaikesta tästä jossittelusta huolimatta olen 99,9% sitä mieltä, että kaksi on meille hyvä lapsiluku.
Baba Nam Kevalam.
Itse lausun mama nam kevalam. Monimutkaisempia käännöksiäkin on, minun mieleeni jäi "Rakkaus on kaikkialla". Tämä joogamantra jäi minuun synnytysvalmennuksessa ja äitiysjoogassa, ja laulan sitä mielessäni aina, kun haluan rauhoittua ja keskittyä.
