Kymmenisen vuotta sitten vietin puoli vuotta ulkomailla. Olin juuri ostanut lentoliput Suomeen, lähtö olisi noin kuukauden päästä, ja odottelin silloista poikaystävääni viettämään sinne muutaman viikon loman kanssani. Yllättäen ukkini sairastui ja menehtyi muutamassa päivässä. En lopulta tullut hautajaisiin, pääosin äitini ajatuksesta, että olisi mukavampaa pitää hyvät muistot eikä nähdä sairauden turvottamia ja sinertyneitä, tunnistamattomia kasvoja arkussa.
Jotain prosessissa meni kuitenkin pieleen. Kuvittelen aika ajoin näkeväni ukkini vilaukselta kahvilassa tai lentokentällä. Tänään iltakävelyllä luulin sekunnin ajan, että hän tulee rantatiellä vastaan. Ukkini oli hyvin komea ja pitkä mies, hiukset tyylikkästi laineilla kuin 50-luvun elokuvissa. Joku tietyissä ryhdikkäissä vanhoissa herroissa herättää muistoja. Nämä "kohtaamiset" saavat minut surumieliseksi ja mietteliääksi.
Lauran blogissa keskusteltiin tänään äidiltä lapsille periytyvistä peloista tai heikkouksista. Hyvästely on vaikeaa myös Touhukkaalle, sukuvika kai sitten. Kun parin päivän jälkeen rakkaat kummit tai vieraat lähtevät, iloinen tyttö muuttuu mykäksi haahuilijaksi, jolta ei meinaa irrota haleja ja heiheitä millään.
Kun ensi kerran täytyy sanoa hyvästit, lyhyeksi aikaa tai ikuisesti, myttään nenäliinan valmiiksi nyrkkiini ja sanon pää pystyssä heipat. Ehkä jälkipolvikin vähitellen oppii tekemään niin.
<3
VastaaPoistaEhkä hyvästit on kohta, mistä voi jatkaa eteenpäin. Jos sen skippaa, jää välitilaan. Ihmeellinen sentimentaalisuusilta. :)
PoistaKauniisti kirjoitettu! Ihan aloin muistella omaa vaariani, joka menehtyi kahdeksan vuotta sitten. Se kerta kun kävin katsomassa häntä sairaalassa, ja arvasin sen olevan viimeinen kerta, oli niin surullinen... Vaarin viimeiset sanat minulle olivat "Nähdään vielä". Ne olivat siis kunnolliset hyvästit vaikka en pystynytkään muuta kuin nyökkäämään. <3
VastaaPoistaTärkeä hetki!
Poistaihana kirjoitus..hyvästit on vaikeita. olen niitä saatolla eräänkin kerran nähnyt. toisaalta ymmärrän äitisi kannan asiaan oikein hyvin. Toisaalta en. ei kuolemaa voi käsittää lopullisesti ja konkreettisesti ennen kuin on pitänyt sitä käsissään. oonkin miettiny monet kerrat, että voiko kuolemaa pelätä jos on kerran pitänyt sitä sylissään. KYLLÄ VOI. siksi lopetin saattohoitajana..
VastaaPoistaSaattohoitotyö on varmasti raskasta, mutta mielettömän arvokasta. Ehkä me nykyihmiset ollaan aika vieraantuneita kuolemasta.
PoistaMä oon miettinyt tässä viikon tai jotain. Että mitä sanoisin. En tiedä vieläkään, joten tyydyn sanomaan, että koskettava teksti.
VastaaPoistaLiina ihana! Jäin miettimään, että olikohan tämä vähän liian henkilökohtainen hörhöosaston kirjoitus, joka olisi kannattanut jättää omien aivoitusten arkistoon, vaan tänne tämä nyt tuli. Olkoon tämä enemmänkin sellainen note to self -kirjoitus. :)
PoistaMä olen ikuisesti kiitollinen siitä, että sain hyvästellä oman vaarini. Vaari oli sairastellut pitkään, ollut hoitokodissa denentian takia jne. Sitten iski paha keuhkokuume ja isäni sekä mummoni totesivat, että tämä saattaa olla vaarin loppu. Muutama päivä meni sairaalassa ja vaari itse ilmoitti, että hän kuolee pian. Sanoi olevansa muuten valmis, mutta odottaa minua vielä. Asuin parinsadan kilometrin päässä ja meni pari päivää ennen kun pääsin vaarin luo. Hän oli minua päivittäin lähes ensimmäseksi aamulla kysynyt. Kun pääsin sairaalalle näin heti, että vaari on todellakn kuolemassa. Itkin ja vaari lohdutti: ei hätää, minä olen elämäni elänyt niin hyvin kuin osasin, nyt on jo aika. Juttelimme vielä, en muista mistä ja kun huomasin, että vaari väsähti, aloin tekemään lähtöä ja sanoin vielä, että nuku hyvin vaari. Ne olivat viimeiset sanani hänelle, kirjoitin ne myös hautajaiskukkien nauhaan. Olin vaarin luona sunnuntaina ja maanantai-aamuna kuuden aikaan auringon noustessa vaari kuoli. Hän oli vielä mummolleni todennut kun herättyään huomasi minun lähteneen, että nyt kun Lintunen on käynyt, hän voi lähteä.
VastaaPoistaVoi kuinka kaunis ja lohduttava muisto!
Poista