Elokuvissa: Vaahtemäen Eemeli ja Iida

Neljävuotias Touhukas on käynyt päiväkodin kanssa elokuvissa katsomassa retroanimaatioita, jugoslavialaista Professori Balthazaria. Hämärästi muistan sarjan omasta lapsuudestani. Sitä ennen ei leffateatteriin olla uskaltauduttu, enimmäkseen siksi, että Touhukas ei pidä kovista äänistä ja tuntuu, että lasten elokuvat ovat nykyään toimintaa, räimettä ja mekkalaa.

Vaahteramäen Eemelin ja Iidan ilmestyttyä ohjelmistoon uskaltauduimme äidin ja tyttären teatteriretkelle.

Kuva Finnkino

Hienostihan se meni! Jos ei mainoksia lasketa, äänenvoimakkuus oli sopivalla tasolla. Tarinat olivat kirjoista tuttuja ja noudattelivat Lindgrenin alkuperäisiä satuja. Minä en voi sietää esimerkiksi muumeihin kehiteltyjä outoja tyyppejä ja seikkailuita, pitää olla niin kuin on kirjassa kirjoitettu, piste.

Touhukas valitteli toisen puoliskon aikana päättynyttä napostelutarjoilua, muuten oli kuulemma kiva reissu. Leffa saattaisi sopia jo keskittymiskykyiselle 3-vuotiaalle, 4-vuotiaan kanssa ei ollut mitään ongelmaa. Yllättävän hyvin kaikki näytökseen saapuneet lapset malttoivat olla pylly penkissä ja suut supussa. Aikuisen näkökulmasta leffa ei ollut mieletön elämys, vaan mitäpä siitä. Olisin saattanut pieneksi hetkeksi silmäni ummistaa ja torkahtaa, jos joku ei olisi jatkuvasti nykinyt hihaa ja hokenut "Äiti, mulla on nälkä, anna vielä karkkia." Oli päiväuniaika, minkäs teet. 

Tervemenoa, kiva leffa!