25.10.2012

Miksi oi miksi?

Muutaman kotona käydyn keskustelun ja blogikirjoituksen jälkeen jäin miettimään, miksi hauskoista ja älykkäistä naisista tulee äitihenkilöinä hyvällä todennäköisyydellä stressaavia marttyyreitä, jotka eivät osaa puhua mistään muusta kuin lapsiin liittyvistä asioista? Todennäköisyys tähän on huipussaan silloin kun lapsi / lapset ovat alle 3-vuotiaita, mutta saattaa pysyä korkealla pitkiäkin aikoja.

Minäpä kerron, miten siinä näin käy. En ole vielä päättänyt käytänkö blogissani kirosanoja. Jos itse pidät niistä, voit korvata "ottaa päähän" sillä v-alkuisella sanalla.

Ensinnäkin nykyihmisellä on liikaa aikaa ja saatavilla on liikaa tietoa. Jo raskausaikana neuvolassa, opaslehtisissä ja tietysti netissä kerrotaan ziljoona asiaa, mitä raskaana olevan naisen täytyy tehdä tai missään tapauksessa ei saa tehdä. Jos äiti ja lapsi sattuvat selviämään hengissä raskaudesta ja synnytyksestä, siitä vasta alkaa painajaismaisten valintojen aika. Jos syötät lastasi vääränlaisesta tuttipullosta, kannat tietyssä kantorepussa, et vie muskariin tai vähintään vauvavärikylpyyn - peli on menetetty. Suomen Kuvalehdessä oli mainio juttu siitä, kuinka koettu riski on usein erittäin kaukana riskin todellisesta todennäköisyydestä. Jos äitihenkilö erehtyy viettämää liikaa aikaa painostavilla äitifoorumeilla, hän tulee helposti aivopestyksi siihen, että kaikkea täytyy kontrolloida ja tehdä juuri sillä tietyllä tavalla, vaikka käytännössä esim. kantorepun valinnalla on minimaalinen merkitys kenenkään elämässä. Kun kaikki aivokapasiteetti on sidottu näihin moninaisiin normeihin ja niiden noudattamiseen, niin ei vaan pysty muusta puhumaan. Jos pyykit pestäisiin avannossa ja maito lypsettäisiin joka aamu Mansikista ja Mustikista, tätä ongelmaa ei pääsisi syntymään.


Toisekseen naiset ovat luovia ja älykkäitä. Kun tämä täytyy kanavoida johonkin, joku saattaa perustaa yrityksen tai väitellä tohtoriksi. Valtaosa kuitenkin käyttää energiansa (ja omat rahansa, toim.huom.) lasten vaatetuksen pohtimiseen ja toteuttamiseen ja/tai kodin sisustamiseen. Siis melko harmittomiin ja hyödyttömiin, omalla tavallaan mukaviin ja kivasti konkreettisiin asioihin. Sää, flunssa ja välikausihaalarit - aina toimiva small talkin aihe puiston hiekkalaatikolla.

Ja miksi naiset niin usein puhuvat raskauksista ja synnytyksistä? Samasta syystä kuin miehet jauhavat inttijuttuja. Kyseessä on elämän mullistanut tapahtuma: on jouduttu odottamaan paljon, yhtäkkiä on tullut kiire, on tavattu uusia ihmisiä, pelätty, naurettu, itketty, joku on saattanut olla hengenvaarassa, on saatu taisteluarpia jne. Kokemusten vertailu yhdistää.

Yleiseen ottaa päähän -käyrään vaikuttaa arki ja sen toistuvat asiat. Päivät ovat tietyiltä osin keskenään samanlaisia: uni, syöminen ja aktiviteetit seuraavat toisiaan. Vauvaa puetaan (2-4 krt/pv), syötetään (5 krt/pv + imetys) ja vaihdetaan vaippaa (noin 10 krt/pv). Kolmevuotiasta voi yrittää saada tekemään asioita itse: "Mene vessaan / Syö / Pue / Pese kädet / Siivoa lelut" jne. Harvoin näin tietenkään tapahtuu ilman apua, silti sanon kunkin edellä kirjaamani fraasin vähintään 10 krt/pv. Eli jos ajatellaan, että kolmevuotiaalle sanon joka päivä 5 * 10 kertaa samat asiat ja vauvalle teen joka päivä vähintään nuo 20 aktiviteettia, niin
viikkotasolla se on 7 * (50 + 20) = 490 toistoa
kuukausitasolla 30 * (50 + 20) = 2100 toistoa
puolessa vuodessa 6 * 2100 = 12 600 toistoa
Vaikka Mies suorittaisi edellä mainituista 10%, niin silti jossain vaiheessa jankutus alkaa ottaa päähän.

Edellä kuvatut asiat ovat vain jäävuoren huippu yhteen päivään mahtuvista asioista ja tekemisistä. Itse koen eläväni elämäni ehdottomasti hektisintä aikaa. En muista, milloin olisin istunut ruokapöydässä niin, että en pomppaisi vähintään 10 kertaa hakemaan jotain. Jos on levoton ilta, ns. vanhempien oma aika sulaa itkevien lasten hyssyttelemiseen. Ja jos vielä yöllä imettää kainalotoukkaa, niin yökin menee palveluksessa. Kotona on vaikeaa tai lähes mahdotonta saada hetken rauhaa paitsi noin klo 23-00. Siinä aikaikkunassa tämänkin blogin tekstit syntyvät.

Jos arkisten perustehtävien lisäksi tehdään remonttia, on huolta terveydestä tai rahasta, osuu kohdalle koliikkivauva tai kumppanille YT-neuvottelut, niin aivan pienetkin asiat ottaa tosi helposti päähän, tosi paljon.

Äitihenkilön olisi siis päästävä ajoittain pois kotoa, ettei hän hukkaisi itseään päivän askareisiin ja palveluksiin. Monet imettävät vauvojaan alussa ja jotkut vähän pidempäänkin, ja tästä on voinut tulla äidille ja erityisesti isälle illuusio, että lapsi ei pysy hengissä, jos äiti on yli 2 tuntia poissa. Tämä pitää kuukausi kuukaudelta vähemmän paikkansa, varsinkin kun peruna ja piimä alkavat upota. Kuitenkin tästä historiallisesta syystä äidin poistuminen kodin ulkopuolelle voi tuntua vaikealta kaikille osapuolille. Jos muutenkin on hankalaa lähteä vaikka kuntosalille, niin kun täytyy valmistella poissaolon ajaksi ruuat ja miettiä, onko kaikkien muiden vireystila sopiva ja jääköhän joku jostain paitsi, jos tästä hetkeksi häivyn, niin lähteminen on hyvin vaikeaa. Miehen tai muun hoitajan pitäisi sanoa vain ja ainoastaan, että "Mene, kyllä me pärjätään." Piste. Ja mielellään tätä pitäisi sanoa vaikka muutaman kerran viikossa, jos äiti on niin kiltti ja tyhmä, ettei tajua lähteä itse.

Oliko vähän liian pitkä juttu? Ehkä vähän, silti vielä loppuun lupauksia:

  • Ravistaakseni edes ajoittain oman marttyyrin viittani, jota huokaillen kannan, alan poistua kotoa useammin. Jos se ei muille sovi, niin buhuu, poistun silti. Se tekee minusta iloisemman ihmisen.
  • Ja tää lapsiasioista jauhaminen, siihen on nyt pakko kiinnittää huomiota. Mulla on paljon fiksuja kavereita, ja mistä niiden kanssa puhutaan? Maristaan ainaisista kotitöistä ja muista tohvelieläinten aivoitusten tasoisista asioista. Vertaistuki on hyvä asia, mutta liika on liikaa. 
  • Minä en loukkaannu, jos joku ei kysy, mitä meidän lapsille kuuluu. Jos en jatkossa kysy, mitä sun lapsille kuuluu, niin se on meille molemmille hyväksi. Puhutaan jostain muusta (ei välikausihaalareista).

11 kommenttia:

  1. yksi marttyyri ilmoittautuu..just eilen sanoin kovaan ääneen perheelleni kun lähdin puita liiteristä hakemaan, että"JÄÄKÄÄ TE VAAN TÄNNE SISÄLLE LÄMPIMÄÄN, MINÄ RAUKKA MENEN TONNE TUULEEN JA TUISKUUN ENKÄ OIKEIN EDES JAKSA KOKO VASUA KANTAA" XD osittain vitsillä, osittain vitutuksesta :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tää on aivan klassikkomateriaalia! :D

      Poista
  2. Mä oikein tunnen sun ahdistuksen! :) Itse koen tämän niin, että kotiäidin kuviot ovat vaan niin suppeat. Juttua piisaa niistä aiheista eniten, joiden parissa aikansa viettää. Varmaan aika luonnollista. Toki sopisi liikkua enemmän kodin ulkopuolella, mutta se elämän keskipiste pysyy silti siellä kotona. Se miten paljon se sitten ketäkin ahdistaa, on eri juttu.

    Minä en saisi tehtyä väitöskirjaa kotona ollessani. Tällä univelalla olenkin iloinen ettei tarvitsekaan. Tämä on nyt tätä aikaa ja sitä oravanpyörästressiaikaa riittääkin toivon mukaan sitten sinne eläkeikään saakka, jolloin varmaan puhistaan siitä, että miksi eläkeläiset puhuvat vaan jostain high-tec rollaattoreista ja lonkan kolotuksesta (vs. kotiäidit lapsista ja välikausihaalareista) eikä sitten jostain fiksummasta aiheesta. Tämän takia varmaan toiset äidit hyppäävätkin takaisin työelämään aikaisemmin kuin toiset, jotka eivät ehkä niin kamalasti ahdistu niistä tohvelieläinten aivoitusten tasoisista asioista. Tai sitten ahdistuvat, mutta they just live with it.

    Haaveilin juuri eilen, että olisipa kiva käydä heittää teatterikeikka. Tai baarikeikka. Tai molemmat. ;) Vaan eipähän se ole, kun että heittää. Soromnoo pennut ja Mies, äiti läks nyt! Sitten voikin taas pohtia tulikohan hommattua tarpeeksi pilareita talvihaalariin. Hihhih.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihan totta, tämä on tätä aikaa, ja itsekin tiedän, että kohta on vastaavasti pää täynnä niitä työjuttuja. Pitäisi säilyä joku tolkku, ettei kokonaan uppoa yhteen aihepiiriin, oli se sitten työt tai lapset.

      Linkkasin muutes tekstiin mielenkiintoisen firman (http://www.mamwork.fi), joka on ilmeisesti perustettu läppäri toisessa ja vauva toisessa kainalossa. Tosi siistiä!

      PS. Mä kävin äsken kampaajakeikalla! Vitsi että oli huippua! Nyt onkin niin platinablondi pää, että tuskin erotin itseäni vessan peilistä, kun takana on vaalea seinä. :D

      Poista
    2. Hei mä tunnen tuon mamworkin toisen perustajan, käytiin yhdessä perhekerhossa esikoisen aikaan ja olenkin ollut tuon firman kanssa tekemisissä. Ihan loistoidis! Monet äiditkin muuten perustavat vaatekauppoja kotona ollessaan, kun alkaa olla haalaritietous niin huippuluokkaa. :)

      Ja hei, hyvä platina! Nyt sitä kelpaa lähteäkin niihin omiin menoihin tai yhtä lailla vaihtaa se kakkavaippa. Jee!

      Poista
    3. Maailma on pieni, toinen Mamworkin perustaja on mun entinen työkaveri! Tosi mainio tyyppi.

      Poista
  3. tohon ripun kommenttiin viitaten..me just yx päivä puhuttiin mun ystävän kanssa(työkaveri samalla ja hänkin hoitovapaalla) että miten paljon enemmän me jauhetaan työpaikan asioita nyt kun töissä ollessa..menee se ehkä sit niinkin jotta siitä puhe mistä puute XD

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Heh, kyllä mäkin käyn säännöllisesti kuulemassa työpaikan kuulumiset. Bonuksena saa aikuista lounasseuraa ja jonkun muun tekemän safkan!

      Poista
  4. Nooh, kaksi viikkoa neljän seinän sisällä, kun kaikki on vuorotellen kipeenä, niin alkaa tuntua täälläkin aikuisen seuran tarvetta...Otetaanko kevätretki Jyväskylään vai Tampereelle? Niillä on nyt molemmilla yksi ääni. :) Mie en ole vielä äänestäny, mutta Sna on ehdottomasti mukana ja sen tarpeessa myös. Toisaalta vois olla kiva mennä jonnekin missä kukaan ei oo ennen käyny. Kiitos näistä kirjoitelmista, ihana blogi! Halaukset entiseltä älykkäältä, hauskalta, luovalta, villiltä naiselta joka muuttui äidiksi!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi ei, sisällä tulee hulluksi! Kevätretki ihan minne tahansa käy. Minä vanha takinkääntäjä lähden vaikka Huittisiin.

      Poista

Mitäpä tuumit? Kerro kernaasti.