29.11.2015

Sunnuntain kohokohta

Olen aina rakastanut Astrid Lindgrenin kirjoja. Olen lukenut monet niistä moneen kertaan aikuisena, erityisesti pidemmät tarinat Veljeni Leijonamieli, Ronja Ryövärintytär ja Mio, poikani Mio. Lapsille noista mitään en ole vielä lukenut. En tiedä pystynkö lukemaan Veljeni Leijonamieltä, pelkkä ajatuskin jo itkettää. Kirjojen teemat lapsista, aikuisista, sodasta ja rakkaudesta tuntuvat täysin ajankohtaisilta.

Ronja Ryövärintytär on meillä äänikirjana, ja tänään ajattelin että kun omat yöunet jäävät todennäköisesti lyhyiksi Sillan season finalen vuoksi, niin otetaan Ronja 6-vuotiaalle kuunteluun silläkin uhalla, että yöllä painajaisiin tulee männiäisiä ja ajattaria. Lapselle siis, itse kestän kyllä ne kohdat itkemättä.


Kuva täältä

Kuunneltiin eka cd, minkä jälkeen Mies vei tyttären harrastamaan. Jäin sohvalle köllöttelemään ja kuuntelemaan tokaa cd:tä. Sadun lukijalla Jarmo Heikkisellä on ääni, jota voisin kuunnella koko päivän. Kuuntelin, välillä vähän torkahdin ja kuuntelin.

Täydellistä. 

Joulukuun sunnuntai-iltojen Sillan jättämän tyhjiön taidan täyttää Ronja Ryövärintyttärellä, sitten voin harkita siirtymistä hyvien yöunien pariin.

16.11.2015

Äiti on mörkö

Molemmat tytöt oppivat puhumaan noin 1-vuotiaana ja ovat aina puhuneet tosi selkeästi. En osaa sanoa mistä tämä johtuu, itse tunnen puhuvani ja ajattelevani pääasiassa epäselvästi. Esikoinen oppi ärrän jo aikaisin. Kuopuksella meni vähän pidempään. Hän täyttää pian 4 vuotta, ärrä tuli ohjelmaan ihan äsken. Ärrän kanssa ei ollut mitään kiirettä tai hätää, hänen puheensa oli lähinnä söpöä:

Äiti, mun lampaita palelee. (varpaita)
Hei alvaa mitä!
Mä lakastan sua. 

Nyt ärrä sorisee kuin vanhalla tekijällä:

Saisinko muRoja.
Mun pikkaReissa on kiRppuRasvaa (rasvapurkin kuvassa on kuulemma kirppuja)
Mä pieRasin. 
Äiti on möRkö. (joo, joskus vähän, ei käy kieltäminen)


Kuva täältä

15.11.2015

Kahta en vaihda eli reissurutiinit

Tyttöjen täti ja hänen miehensä asuvat Helsingissä. Vierailut heidän luokseen ovat jälkikasvun parissa suuresti odotettuja ja jännitettyjä tapahtumia. Pari edellistä päivää menee sekoillessa ja automatkalla ehtii kysyä noin tuhat kertaa "Joko ollaan perillä?". Tarjosin lapsille kourallisen nallekarkkeja vastineeksi siitä, että lopettavat kyseisen kysymyksen esittämisen. Homma toimi yllättävän hyvin - tavallaan. Karkit syötyään he siirtyivät kysymykseen "Miksi täti ja mies asuvat niin kaukana?"

Vierailuille on alkanut muodostua tietyt rutiinit, jotka on täysin välttämätöntä mahduttaa ohjelmaan. Sen lisäksi, että noin yleisesti on tosi siistiä olla kerrostalossa, niin Helsingissä erityisen mahtavaa on:

  • leikit läheisessä uudistetussa leikkipuistossa (satoi tai paistoi)
  • Turilas&Jäärä VHS-kasetilta
  • muuta viihdettä Netflixistä
  • vähintään 20 kierrosta Unoa
  • suklaamurot aamiaisella. 

Me aikuiset saamme pääsääntöisesti hyvää seuraa, ruokaa ja juomaa, muusta ohjelmassa emme ole niin kranttuja. 

Viimeisimmällä Helsingin retkellä koeajoimme uuden rutiinin. Tätilän Nanny Crew otti lapset hoiviinsa ja nukutti heidät 100% onnistuneesti, kun Miehen kanssa juhlimme rakkaan ystävän pyöreitä vuosia. Tämä palvelu otetaan välittömästi Helsingin reissujen rutiiniohjelmaan mukaan, aivan mahtavaa! 

Terveiset vielä kaikille parhaille tyypeille sekä kiitos ja anteeksi naapurit, meillä nyt vaan on tapana laulaa kuorosovitus Bohemian Rhapsodysta. Sen minkä sävellajissa ja pieleen mennessä rytmissä menetämme, väkevässä tulkinnassa paikkaamme. Aijai, poskiin sattuu aina yhtä paljon.



1.11.2015

This Too Shall Pass

Vuosia sitten olin kavereideni kanssa pienimmällä Kanarian saarella, El Hierrolla lomalla. Eräänä iltana osa porukasta jäi laittamaan ruokaa, ja osa lähti kävelylle laavakentille. Aurinko oli laskemassa, tuuli sopivasti ja jähmettyneet laavavanat olivat polkujamme. Maleksittiin vain, ei juteltukaan. Ei ollut tarkoitus suorittaa matkaa tai aikaa, herätellä vain ruokahalua ja fiilistellä laskeutuvaa iltaa. Hätkähdin yhtäkkiä, että en ollut moneen minuuttiin ajatellut mitään. En yhtään mitään. Se tuntui hyvältä ja erityiseltä.

Tämä oli aikaa ennen lapsia, olin jo "oikeissa töissä". Olen luonteeltani huolellinen, tunnollinen ja järjestelmällinen. Suorittajakin, kyllä. Olin ja olen ajautunut työtehtäviin, missä näitä ominaisuuksia tarvitaan. Työtahti oli tuolloin hektinen ja yksityiselämän puolella kaipasin muutosta sinkkustatukseeni. Kelasin päässäni koko ajan sekalaisia asioita: mitä pitää tehdä 5 minuutin päästä, 5 päivän päästä, mitä oli jäänyt tekemättä, mitä tein hyvin, mitä tein huonosti. Spekuloin tulevaisuuden tapahtumia ja keskusteluja loputtomiin. Noiden kelojen äänet eivät tuntuneet taukoavan koskaan. Paitsi noin yhden kerran iltakävelyllä.

Kun tähän taipumukseen ja tottumukseen lisätään pari lasta, työtilanteen muuttuminen palkkatyöstä yrittäjyyteen sekä iso remontti kotona, on päässä ollut meteliä. Paljon puhuttujen metatöiden lisäksi on saanut ja pitänyt olla tekemässä päätöksiä ja töitä monen muunkin asian suhteen. Saaran kuvaama kiireen tuntu on koko ajan päällä: jatkuvaa säätämistä ja päätöksiä päivän ja viikon menoista ja teoista. Vaikka rutiinien varaan rakennettu päivä ruokarytmeineen toimii, niin usein se myös stressaa. Olo on kireä ja tyytymätön, ilo jää piiloon kelojen äänien alle. Päässä on isot ja pienet asiat suloisesti sekaisin, älypuhelimen runkutus sosiaalisen median syövereissä pahentaa tilannetta. 

Kuluneen vuoden aikana olen alkanut tuntea stressin ja kiireen palana kurkussa. Sellaisena palana, kun itkettää. Jos stressitaso on korkea, pelkästään päähän pälkähtävä ajatus ulkoportaille jääneistä hiekkaisista kurahousuista aktivoi palan, ja tuntuu vaikeammalta hengittää tai puhua. Joskus pala on pitkiä aikoja poissa, ja sitten taas omalla paikallaan.

Kesän remontti oli monella tavalla vaikea ja työläs, ja pala tuntui kurkussa usein. Teetätin itselleni rannekoruun viisauden This Too Shall Pass. Ja kyllä, remontti on enimmäkseen takana päin. Toisaalta sanat muistuttavat, että kun menee tosi hyvin ja lujaa, sekin joskus  päättyy. Viisaiden sanojen kantaminen tuntui tärkeältä.



Henkisyydestä ja meditoinnista puhutaan tällä hetkellä valtavasti, usein työtehon ja työn merkityksellisyyden yhteydessä. Olen lukenut läjän aihetta tavalla tai toisella sivuavia kirjoja, osan olen etsinyt käsiini tarkoituksella, osa on lähtenyt matkaan vahingossa kirjaston tai kaverin hyllystä. Viimeisimpänä jälkimmäisestä kategoriasta luin Eckhart Tollen kulttimaineeseen nousseen Läsnäolon voima -kirjan. Jos  hyvin lyhyesti referoin, Eckun näkemyksen mukaan läsnäolo on Olemista, josta mieli sekä ns. kärsimyskeho yrittävät  jatkuvasti harhauttaa pois. Mieli ohjaa märehtimään menneitä tai spekuloimaan tulevaisuutta. Kumpikin on turhaa: mennyt on mennyttä, ja tulevaisuudesta on turha huolehtia. Oleminen ei ole yhtä kuin onnellisuus, voi olla läsnä ja valpas, vaikka olisikin surullinen tai masentunut. Tunnetilaan ei tarvitse uppoutua kokonaan ja kuvitella, että on kokonaan masentunut ja surkea. Se on vain tunne, ajatus. 

Tämä kirjoitus ei pääty siihen, että taivas aukeaa, enkelit veisavat ja kerron nähneeni valon. Tulen aina olemaan säätäjä ja suunnittelija, mutta olen alkanut tarkkailla itseäni. Missä tilanteissa ja miksi pala kurkussa kasvaa? Voinko tehdä jotain: sanoa jotain, mennä pois tai hyväksyä tilanteen? Voinko myöntää, että roikun omissa ennakkoluuloissani tai jääräpäisyydessäni, ja ehkä luopua niistä. Yritän hiljentää pään sisäisiä keloja  pari kertaa päivässä. Pienen otoksen perusteella olen nukkunut paremmin, kun olen ennen nukahtamista antanut ajatusten tulla ja yrittänyt passittaa ne heti matkoihinsa jäämättä niihin fiilistelemään. This Too Shall Pass muistuttaa myös siitä, että ajatus ja fokus täytyy pitää tässä hetkessä. 

En odota valaistumista tai suurta kosmista ymmärryksen hetkeä. Yritän saada pienen hetken hiljaisuuden päähäni silloin tällöin. Vaikka sekin menee ohi, se on ihan ok. Tämä ei ole suoritus.