Hyvä paha rytmi

Melkein kolme vuotta sitten olin jotakuinkin samassa tilanteessa kuin nyt: yöt menivät joko imettäessä tai karjumista kuunnellessa ja sitten imettäessä. Herätyksiä oli tunnin, parin välein ja sitä oli kestänyt jo kuukausia. Kun hain apua tilanteen ratkaisemiseksi, avainasemaan nostettiin päiväohjelma, jota piti sotilaallisesti noudattaa.

Aamiainen klo 8. Ulkoilua tai muita aktiviteetteja. Lounas klo 11. Päiväunille klo 12. Ja sitä rataa.

Mies ja minä olimme valmiit tarttumaan mihin vain oljenkorteen, ja niinpä aloimme toteuttaa tätä aikataulua kuuliaisesti. Uudesta päivärytmistä oli se hyvä puoli, että nukahtaminen päivä- ja yöunille alkoi sujua kohtuullisen kivuttomasti ja ruoka alkoi maistua paremmin. Rytmi ja unikoulut eivät valitettavasti yöheräilyihin auttaneet, lukujärjestyksestä pidettiin silti kiinni. Myöhemmin päiväkodissa mentiin samoilla spekseillä, joten sopeutuminen siltä osin meni helposti.

Nyt on kello ruoka-aika, oli nälkä tai ei.

Nykyään myös Nauravainen noudattaa tätä rytmiä. Sanotaan, että lapset tuntevat olonsa turvalliseksi, kun rutiinit toistuvat tutussa järjestyksessä. En tiedä miten paljon 1-vuotias tajuaa ajankulusta ja osaa ennakoida mitä seuraavaksi tapahtuu, kun eilenkin tehtiin näin, mutta 3-vuotiaalle Touhukkaalle homma alkaa olla tuttua. Toki jokaista ohjelmanumeroa vastaan täytyy protestoida, tietäminen ei ole hyväksymistä. Molemmin puolin on helpompi valmistautua päikkäritaisteluun, kun tietää, että heti lounaan jälkeen se alkaa.

Tutusta rytmistä on paljon hyötyä: lasten lisäksi myös aikuiset tietävät mitä milloinkin tapahtuu ja isovanhemmatkin ovat oppineet, että päiväunien aikaan ei soiteta ovikelloa, piste. Toisaalta valmiiksi aikataulutetut päivät ahdistavat. Tuntuu, että koko ajan kiire. Kiire aamulla ulos, että ehtii kiirehtimään ruokaa pöytään, että ehtii lukemaan unisatua, että kukin ehtii nukahtaa ennen kuin tulee yliväsymys ja uniaika menee ohi. Ilta menee vähän rennommin, vaikka sekin tuntuu lyhyeltä. Monet menot on jätetty väliin, kun tulisi liian kiire iltapuurolle ja nukkumaan.

Me ollaan nyt puistossa ja meillä on tosi kivaa. Ok?

Tenskun lomalla minä olin täysin valmis joustamaan aikataulustamme. Nauravainen ei ollut. Erityisesti illalla istuminen ravintolan syöttötuolissa nukkumisen sijaan sai aikaan järkyttävän kovaa ääntä ja erilaisten esineiden lentämistä ympäristöön (yllättävän kauas muuten). Touhukas jaksaa nykyään venyä iltaisin hyvin, mutta jos päiväunet jäävät väliin, hän käyttäytyy kuin olisi 1,5 promillen humalassa: hoipertelee ja törmäilee, on välillä hulvattoman hauska, välillä itkuinen ja lopuksi hänet kannetaan niska-perse -otteella sänkyyn.

Päivärytmipinnari Teneriffalla

Toisinaan päivät tuntuvat suorittamiselta. Check, check, check - on ulkoiltu, syöty, nukuttu. Muistettiinko iloita tai tehdä jotain spontaania, no eipä juuri, sitä ei lukenut lukujärjestyksessä. Tavallaan arki rullaa tässä tahdissa aika kivasti. Toisaalta tuntuu, että asioita jää tekemättä ja kokematta, kun paahtaa nuttura tiukalla päiväohjelman seuraavaan kohtaan. Odotan kovasti aikaa, kun ei tartte koko ajan tuijottaa kelloa. Nukkuminenkin kävisi.

Mites muut: meneekö päivän touhut fiiliksen vai kellotetun ohjelman mukaan?