Iän ja äitiyden myötä minusta on tullut laput silmillä ja korvilla kulkeva henkilö, joka yrittää rakentaa itselleen pumpulilla pehmustettua tynnyriä, jossa elää. Kauhuelokuvia en pysty katsomaan käytännössä enää ollenkaan, myös draaman kanssa pitää olla tarkkana. Uutisia välttelen aika ajoin täysin tietoisesti.
Minua ahdistaa ihmisten pohjaton julmuus ja ahneus. Syyria, Ukraina, Gaza, Irak. Kotimaisista kauheuksista saa lukea ihan joka päivä, jos haluaa. Ei koskaan enää - paitsi koko ajan, jos tarkemmin katsoo. Sotaisten ja muuten vaan väkivaltaisten toimien lisäksi on tietysti vaikkapa ihmisten orjuuttamista tehtaissa, kodeissa ja bordelleissa. Sekalaisia luonnonmullistuksia ja ebola.
Jaksan valittaa, että "Olipa rankkaa mennä ilmastoituun toimistoon kohtuullisesti palkattuun vakityöhön maanantaiaamuna." Buhuu. Joku muu kyyhötti lastensa kanssa kellarissa tai vaelsi polttavan auringon alla pakoon henkensä edestä.
Sen lisäksi, että edellä mainitut aiheet tuovat palan kurkkuun noin yleisesti, minua alkoi erityisesti suututtaa, kun intoilin vaatekaappini järjestämisen kanssa. Minua harmitti, että en nosta sormeanikaan aiemmin mainittujen aiheiden vuoksi, mutta rättejä jaksan viikkailla ja järjestellä loputtomiin. Kai se on jollain tavalla surullisen inhimillistä, että tulee kontrollin ja rauhan tunne järjestetystä vaatekaapista, kun muuhun ei pysty vaikuttamaan. Vai pystyisikö? Käytin monta tuntia ja jonkun verran rahaakin vaatekaappiprojektiini. Olisinko voinut käyttää sen ajan, energian ja eurot jotenkin niin, että hädässä oleville ihmisille saataisiin apua? Että hulluus ja tappaminen loppuisi?
 |
| Entäs jos vaan kaikki purjehdittaisi nätisti auringonlaskuun ja oltais kiltisti? |
Hei soriii, aikamoista angstia tuli ilman minkäänlaista rakentavaa näkökulmaa. Olisiko teillä ajatuksia siitä, miten maailmasta saataisiin edes himpun parempi paikka?
"Haastan Jennijeen vaatekaapin järjestelyvimmalla mukaan!"
I'm in.
Mä olen järjestelmällisesti pumpulitynnyrissä, koska kaikki muu sattuu liikaa.
VastaaPoistaMutta sitten, ( toivottavasti kun ) on enemmän..tilaa... Ylimääräiselle lähimmäisenrakkaudelle olis mielekästä alkaa tukiperheeksi syrjäytymisvaarassa oleville lapsille tai maahanmuuttajaperheelle. Sellaista välitöntä lähimeininkiä.
Lähimeininki voi parhaillaan olla hyvinkin antoisaa. Näkee kenelle apu menee ja parhaassa tapauksessa näkee myös auttamisen tulokset.
PoistaKiva kuulla, että on muitakin tynnyrissä eläviä! <3
Mä luulen että se on vähän niin että vaikka nuo maailman jutut järkyttää omaa mieltä niin niitä ei pysty kuitenkaan ihan täysin sisäistämään koska sitä ei pysty pelkkien uutisten välityksellä täysin tajuamaan. Ei ole sellaista ihan konkreettista vertailukohtaa sinne omaan elämään koska vastaavia kauheuksia ei ole itse kokenut. Ja lisäksi luulen että oma mieli myös hieman suojelee niiltä asioilta joita ei vain pysty käsittämään. Sitä järjestystä hakee niistä asioista joihin pystyy vaikuttamaan, niinkuin mietitkin. Mutta ymmärrän kyllä sun tuntemuksen ihan täysin koska mä olen myös itse ihan hc-maailmantuskailija. Oon nyt yrittänyt pikkuhiljaa hieman lopettaa sitä itseni ruoskimista siitä että poden jatkuvasti huonoa omaatuntoa asioista. Teen minkä pystyn täältä käsin (kuulun amnestyyn ja Unicefiin ja pyrin ostamaan osan lahjoista esim kirkon ulkomaanavun kautta) ja yritän olla itselleni armollinen ja annan luvan purnata niistä turhista ja samantekevistä asioista. Toki suhteellisuudentaju on pop mutta valitettavasti maailman epäkohdat ei korjaannu sillä että alettaisiin kovasti jaottelemaan että mistä saa murehtia ja mistä ei :/ mä haluan uskoa että pienikin teko voi auttaa ja siksi pusken rahaa juurikin esim noille ed. Mainittuihin. mun haaveena olisi jonain päivänä käydä joku komennus jossain kriisialueella mutta niin kauan kun omat lapset on pieniä niin kantti ei kestä.
VastaaPoistaHyvää pohdintaa Kukkis! Minäkin lahjoitan kuukausittain Plan Internationalille ja toivon, että sillä voidaan tehdä jotain rakentavaa.
PoistaTotta se on, että ei pysty kuvittelemaan mitä lehtikuvien ja -juttujen taustalla oikeasti on. Kun vielä kykenin, lueskelin aikanaan paljon keskitysleiritarinoita. Silloin mietin, että miksi kukaan ei tehnyt mitään. Nyt on samanlaisia kauheuksia meneillään ja tulee olo ja morkkis, että miksi MINÄ en tee mitään. Harvoin kauheudet yksittäisen henkilön sanomisista tai tekemisistä muuksi muuttuu, sikäli absurdia ajatella, että juuri minä vaikuttaisin.
Samoja ajatuksia välillä täälläkin. Miehelläni on tähän ajatus, ja vaikka olen häntä siitä moralisoinutkin, on siinä pieni järjensiemen. Minä kun yritän vaatimattomasti pelastaa koko maailman, miehen mielestä pitää pitää huolta omasta hyvinvoinnista ensisijaisesti.
VastaaPoistaJa tottahan se on. Millään en voi pelastaa kaikkea ja kaikkia. Jos ajaudun sille tielle, missä koen sellaista ahdistusta etten pysty toimimaan enää ollenkaan, joudun pyytämään apua ja viemään paikan ja resursseja sellaiselta, joka sitä oikeasti tarvitsee. Ja kaiken lisäksi silloin en varmastikaan voi auttaa ketään muuta.
Autan kyllä niillä mahdollisuuksilla mitä voin, mutta yritän pitää jonkun järjen päässä. Vaatekaapin siivous siis on mielestäni täysin perusteltua.
Viisas mies! Faktahan se on, että synkistely ja lamaantuminen ei edistä tai korjaa mitään, varsinkin jos jää kokonaan jumiin niihin ajatuksiin.
PoistaVälillä itsensä auttamisessa on täysi työ. Silloin on Kukkiksen tapaan syytä olla armollinen itselleen ja ajatella, että auttaa muita kun rahkeet riittää.
Mä haluaisin sanoa tähän jotain, mikä - tai no, oikeastaan haluaisin sanoa jotain, mikä auttaisi sua tekemään maailmasta paremman paikan, mutta ei mulla ole sellaistakaan.
VastaaPoistaSilti, kaikki me elämme omassa kontekstissamme. Ei se toisaalta mene niinkään, että jos sä jätät vaatekaapin siivoamatta, joku jossain pelastuu. Eikä afrikkalaislapset tule kylläiseksi, kun joku täällä syö kesäkeittonsa.
Kyse on myös siitä, että muistaa olla kiitollinen, ihan tosi tosi tosi kiitollinen, siitä, mitä on. Siitä, että voi siivota vaatekaapin (että on kaappi ja on vaatteita ja on turvallinen ympäristö, jossa siivota). Ja muistaa olla iloinen sellaisestakin ruoasta, joka ei ole aina just sitä kaikkein parasta ja lemppareinta.
(Mä tiedän, että nämä eivät ole sulle ongelmia, mutta kirjoitan vain ajatuksiani ylös. Itselleni.)
Talousjärjestelmämme ruokkima järjestelmällinen tyytymättömyys on yks niistä jutuista, jotka johtaa globaaliin epäoikeudenmukaisuuteen jonkin monimutkaisen systeemin kautta. Ja vaikka käytännössä ei voi mennä mihinkään Bangladeshilaiseen tehtaaseen ja sanoa, että nyt lapset kouluun, minä maksan (tai mulla ei siis ole varaa) niin ainakin voi taistella sitä tyytymättömyyttä vastaan.
Ja pidemmän päällehän tämä ei voi jatkua. Jostain kohdasta systeemi tulee pettämään. Katsotaan sitten, miltä globaali talous näyttää - siirtyykö kurjuus länsimaihin Aasian kehittyessä vai muuttuuko meno perustavammin.
Ihana, viisas Liina! Voinko mä ensi kerralla soittaa sulle sen sijaan että vuodatan pahaa oloani internettiin? <3
PoistaTyhjä kesäkeittolautanen ja afrikkalaiset lapset - kiitos muistutuksesta! Kiitollisuuden pitäisi kuulua jokaiseen päivään - käytännössa se välillä unohtuu. Vaikka menisi miten hyvin, aina löytyy jotain marisemista.
Minua pelottaa, että globaalin vinksahteen talouden seuraukset räjähtää naamalle jollain rumalla tavalla ennen kuin meno muuttuu. Ja muuttuuko se sittenkään, en tiedä. Aina on joukko ihmisiä, jotka ovat valmiita riistämään surutta toisia saadakseen itselleen enemmän valtaa ja rahaa. Eikö kommunistien pitänyt luoda ihanteellinen yhteiskunta, jossa kaikilla on kaikki hyvin? Ja lopulta tietyt henkilöt olivat "tasa-arvoisempia kuin toiset" ja iso osa kansasta erittäin huonossa jamassa. Terveisiä Pohjois-Koreaan!
Pienessä mittakaavassa uskon ihmisiin ja ihmisten hyvyyteen, mutta suuressa mittakaavassa nousee pessimismi pintaan.
Aina saa soittaa. Vaikka en koe itseäni erityisen viisaaksi, ja huomautanpa vielä, että ihminen se vasta on erilaisten tunteiden ristiaallokko jos mikä, eikä kiitollisuus arjessa ole aina niin kovin helppoa. Ainakaan mulle - ja ehkä jatkuva kiitollisuus on muutenkin liikaa vaadittu.
PoistaTarkoitan, että saahan sitä arjen harmistuksia tuntea, ja kaikkia muitakin tunteitaan, mutta välillä ehkä tekee hyvää potea maailmantuskaa ja laittaa asiat mittakaavaan.
Silläpä tämä tekstisi oli minullekin kovin tärkeä, kiitos siitä!
Tiedän tuon optimismin ja pessimismin sekoituksen, se on minullekin kovin tuttu. Mutta piristäväksi loppukaneetiksi kerron, että olen lukenut, että kommunismin piti alunperin olla yhteiskuntamalli sellaiseen tilanteeseen, jossa kaikilla on jo ikään kuin "kaikkea". Jossa yltäkylläisyys on sitä luokkaa, että omistaminen menettää merkitystään. Tästä seuraa, että agraariajan Venäjä oli kovin huono kokeiluympäristö, ja toisaalta myös se, että osa maailmasta voisi olla valmis jonkinlaiselle käytännön kommunismille. Harmi vaan, että yleensä siihen ei ole valmis edes yksi kokonainen yhteiskunta, ja toisaalta, että koko aate on vähän pilattu nyt :D
Joo, kommarikokeilut sössivät hyvän ajatuksen huolella. Voiko sanoa, että aikapankki ja sen tyyppinen toiminta ovat kommunismia? Silleen hyvästi. Sellaisen lisääntyminen olisi erittäin suotavaa!
PoistaOnneksi verottaja on ollut tarkkana, ettei vaan liian helposti ryhdy kansalaiset toisiaan jeesaamaan. Oops, meni taas pessimismin puolelle. Jos maailmalla on yhdenlaisia pahiksia, niin Suomessa osataan byrokratialla tukehduttaminen.
Mä samaistun nyt tähän maailman pelastamisen aloittamiseen omasta vaatekaapista -oon nyt 4 päivää ruotinut omia ja lasten vaatteita, viikannut, pakannut pois, kierrättänyt. Ahdistunut omasta tavaramäärästä, maailmantilasta ja yrittänyt asua siellä vauvakuplassa.
VastaaPoistaEhkä kerään nyt tän vuoden voimia ja sitten sitä suuremmalla tarmolla muuttamaan maailmaa? Huoh. Onneksi edes UNICEFin kuukausilahjoitukset lähtee tililtä tasaisesti.
Mene sinä takaisin vauvakuplaan. Sulla on maailman tärkein duuni: hoitaa ja rakastaa pientä nyyttiä. <3
PoistaVaikka hyväntekeväisyysjärjestöjen saamista rahoista iso siivu valuu hallintoon ja markkinointiin, haluan uskoa, että jotain hyvää he lopulta tekevät.
Kiitos Jenni, tämä oli hyvä teksti. Tosin myös vaivaannuttava siinä mielessä, että kylläpä se oma vaatekaappi-intoilu nyt tuntuu typerältä :)
VastaaPoistaToisaalta olen samaa mieltä muiden kommentoineiden kanssa, että koko maailmaa ei voi pelastaa - eikä mikään määrä maailmantuskaa auta tilannetta Syyriassa pätkääkään tai paranna ebolaa. Silti mieleen aina hiipii ajatus, että enkö voisi tehdä enemmän. Enemmän mitä, sitä en valitettavasti tiedä.
Uskotaan Liinaa: ei vaatekaapin järkkääminen ole maailmanrauhasta pois. :)
PoistaPointti lienee se, että haussa on mielekäs kanava auttaa.
PS. Saaralla postaus eräästä projektista, johon aion osallistua olemalla hengessä ja lahjoituksella mukana.
Minäkin suljen jatkuvasti pois mielestä kaiken liian ikävän ja keskityn valittamaan jostain omasta vähäpätöisestä murheesta - ja sitten tulee hetkeksi herätys, kun kuulee että jollekin läheiselle on sattunut jotain, lentokone ammutaan alas taivaalta tai tulee vastaan tällainen loistava blogipostaus. Kiitos siis siitä!
VastaaPoistaMutta se vaatekaappiprojekti - siis sehän on nimenomaan tiedostavaa ja eettistä kuluttamista, johon kaikkien pitäisi pyrkiä ja jossa en ainakaan itse tahdo onnistua. :) Siksi mielenkiinnolla olen sinun ja Saaran postaukset aiheesta lukenut!
Lähtökohtaisesti minäkin narisen vähäpätöisistä murheista. Vain ajoittain herää siihen, että oikeasti on syytä olla hiljaa ja kiitollinen.
PoistaOma terveys on yksi tämän sarjan klassikko. Kun tässä porskuttaa päivästä toiseen ja on korkeintaan nenä tukossa tai pohje krampissa, niin ei paljon asiaa ajattele. Sitten jos osuu kohdalle vakava sairaus tai onnettomuus, todennäköisesti miettii että "Olipas kaikki mahtavasti!"
Mulla ei ole rakentavaa maailmanparannuskeinoa tarjolla, valitettavasti, mutta (vai koska?) kuulun samanlaiseen maailmantuskankantajien joukkoon. Siitä sitten - valitettavasti - harhauttaa itsensä joko vakuuttamalla itselleen, että "teenhän minä sentään tämän asian" tai aktiivisesti sulkemalla koko pohdintakentän itseltään. Sitten taas porskuttaa iloisesti seuraavaan maanjäristykseen tai pommi-iskuun.
VastaaPoistaAngsteilu ei luonnollisestikaan vie mitään asiaa eteenpäin, mutta minusta on silti tervettä välillä muistaa, että on tosiaan elämää oman vaatekaapin ulkopuolellakin. Kenties toisinaan se ajatus kantaa edes pientä hedelmää jopa toiminnan maailmassa. Näin ainakin omalla kohdallani toivon. Mutta ehkä taas huijaan itseäni ;)
Mutta anteeksi, masennan lisää, vaikka haluni oli vain sanoa, että feel you sis, samassa veneessä ollaan. Onneksi paremmat kommentaattorit ovat esiintyneet jo tuossa yllä :D
Et masentanut, sopiva univaje on taas palauttanut moodiin, missä ei jaksa huolehtia muusta kuin päivittäisistä minimitehtävistä.
PoistaSovitaanko, että "sentään tämän asian" tekeminen on parempi kuin ei mitään? Ja ainahan on helpompi tarttua hommaan, joka on konkreettinen ja rajattu (lahjoitan x eur yhditykselle y tai siivoan vaatekaapin) kuin jättimäisiin, epämääräisiin hankkeisiin (pelastan maailman).
Mielen- ja maailmanrauhaa viikonloppuun! Ja unta! Ja sydämiä!