This Too Shall Pass

Vuosia sitten olin kavereideni kanssa pienimmällä Kanarian saarella, El Hierrolla lomalla. Eräänä iltana osa porukasta jäi laittamaan ruokaa, ja osa lähti kävelylle laavakentille. Aurinko oli laskemassa, tuuli sopivasti ja jähmettyneet laavavanat olivat polkujamme. Maleksittiin vain, ei juteltukaan. Ei ollut tarkoitus suorittaa matkaa tai aikaa, herätellä vain ruokahalua ja fiilistellä laskeutuvaa iltaa. Hätkähdin yhtäkkiä, että en ollut moneen minuuttiin ajatellut mitään. En yhtään mitään. Se tuntui hyvältä ja erityiseltä.

Tämä oli aikaa ennen lapsia, olin jo "oikeissa töissä". Olen luonteeltani huolellinen, tunnollinen ja järjestelmällinen. Suorittajakin, kyllä. Olin ja olen ajautunut työtehtäviin, missä näitä ominaisuuksia tarvitaan. Työtahti oli tuolloin hektinen ja yksityiselämän puolella kaipasin muutosta sinkkustatukseeni. Kelasin päässäni koko ajan sekalaisia asioita: mitä pitää tehdä 5 minuutin päästä, 5 päivän päästä, mitä oli jäänyt tekemättä, mitä tein hyvin, mitä tein huonosti. Spekuloin tulevaisuuden tapahtumia ja keskusteluja loputtomiin. Noiden kelojen äänet eivät tuntuneet taukoavan koskaan. Paitsi noin yhden kerran iltakävelyllä.

Kun tähän taipumukseen ja tottumukseen lisätään pari lasta, työtilanteen muuttuminen palkkatyöstä yrittäjyyteen sekä iso remontti kotona, on päässä ollut meteliä. Paljon puhuttujen metatöiden lisäksi on saanut ja pitänyt olla tekemässä päätöksiä ja töitä monen muunkin asian suhteen. Saaran kuvaama kiireen tuntu on koko ajan päällä: jatkuvaa säätämistä ja päätöksiä päivän ja viikon menoista ja teoista. Vaikka rutiinien varaan rakennettu päivä ruokarytmeineen toimii, niin usein se myös stressaa. Olo on kireä ja tyytymätön, ilo jää piiloon kelojen äänien alle. Päässä on isot ja pienet asiat suloisesti sekaisin, älypuhelimen runkutus sosiaalisen median syövereissä pahentaa tilannetta. 

Kuluneen vuoden aikana olen alkanut tuntea stressin ja kiireen palana kurkussa. Sellaisena palana, kun itkettää. Jos stressitaso on korkea, pelkästään päähän pälkähtävä ajatus ulkoportaille jääneistä hiekkaisista kurahousuista aktivoi palan, ja tuntuu vaikeammalta hengittää tai puhua. Joskus pala on pitkiä aikoja poissa, ja sitten taas omalla paikallaan.

Kesän remontti oli monella tavalla vaikea ja työläs, ja pala tuntui kurkussa usein. Teetätin itselleni rannekoruun viisauden This Too Shall Pass. Ja kyllä, remontti on enimmäkseen takana päin. Toisaalta sanat muistuttavat, että kun menee tosi hyvin ja lujaa, sekin joskus  päättyy. Viisaiden sanojen kantaminen tuntui tärkeältä.

Henkisyydestä ja meditoinnista puhutaan tällä hetkellä valtavasti, usein työtehon ja työn merkityksellisyyden yhteydessä. Olen lukenut läjän aihetta tavalla tai toisella sivuavia kirjoja, osan olen etsinyt käsiini tarkoituksella, osa on lähtenyt matkaan vahingossa kirjaston tai kaverin hyllystä. Viimeisimpänä jälkimmäisestä kategoriasta luin Eckhart Tollen kulttimaineeseen nousseen Läsnäolon voima -kirjan. Jos  hyvin lyhyesti referoin, Eckun näkemyksen mukaan läsnäolo on Olemista, josta mieli sekä ns. kärsimyskeho yrittävät  jatkuvasti harhauttaa pois. Mieli ohjaa märehtimään menneitä tai spekuloimaan tulevaisuutta. Kumpikin on turhaa: mennyt on mennyttä, ja tulevaisuudesta on turha huolehtia. Oleminen ei ole yhtä kuin onnellisuus, voi olla läsnä ja valpas, vaikka olisikin surullinen tai masentunut. Tunnetilaan ei tarvitse uppoutua kokonaan ja kuvitella, että on kokonaan masentunut ja surkea. Se on vain tunne, ajatus. 

Tämä kirjoitus ei pääty siihen, että taivas aukeaa, enkelit veisavat ja kerron nähneeni valon. Tulen aina olemaan säätäjä ja suunnittelija, mutta olen alkanut tarkkailla itseäni. Missä tilanteissa ja miksi pala kurkussa kasvaa? Voinko tehdä jotain: sanoa jotain, mennä pois tai hyväksyä tilanteen? Voinko myöntää, että roikun omissa ennakkoluuloissani tai jääräpäisyydessäni, ja ehkä luopua niistä. Yritän hiljentää pään sisäisiä keloja  pari kertaa päivässä. Pienen otoksen perusteella olen nukkunut paremmin, kun olen ennen nukahtamista antanut ajatusten tulla ja yrittänyt passittaa ne heti matkoihinsa jäämättä niihin fiilistelemään. This Too Shall Pass muistuttaa myös siitä, että ajatus ja fokus täytyy pitää tässä hetkessä. 

En odota valaistumista tai suurta kosmista ymmärryksen hetkeä. Yritän saada pienen hetken hiljaisuuden päähäni silloin tällöin. Vaikka sekin menee ohi, se on ihan ok. Tämä ei ole suoritus.