 |
| Katson sujuvasti alan ohjelmia: saatan itkeä, mutten pyörry. Kuva täältä. |
Noin pari vuotta sitten Miehelle tehtiin pieni kirurginen toimenpide nenälle (ei kosmeettinen, toim. huom.). Minä lupauduin kuljettamaan hänet kotiin sairaalasta operaation jälkeen. Saattelin kivuliaan ja kiukkuisen potilaan päiväkirurgian aulasta autoon. Sen lisäksi, että nenästä valui useamman nenäliinan tarpeiksi verta, hän haisi sairaalalta: desifiointiaineelta, lääkkeiltä ja mitä kaikkea siinä hajukombossa lieneekään. Muutaman kerran tämä haju on vetänyt polvet veteläksi sairaalavisiiteillä.
Ensin pysähdyttiin apteekissa. Minun piti siellä jo istahtaa tiskin luona olevalle tuolille, oli vähän hassu olo.
Sitten jatkettiin matkaa. Noin 4 minuutin jälkeen kaupungin ydinkeskustassa vedin auton sivuun ja avasin ikkunat ja turvavyön, koska silmissä sumeni. Hetken aikaa hengittelin. Hiki helmeili otsalla. Edelleen kivulias ja kiukkuinen Mies murisi "Eikö voitais jo mennä kotiin?"
Päätin jatkaa matkaa, vaikka olo oli erittäin epämääräinen. Ajoin pää puoliksi ikkunasta ulkona ja toivoin, ettei eteen tule mitään reagointia vaativaa liikennetilannetta. Kesää ei ollut yhtään jäljellä, oli ehkä lokakuu, ja potilas protestoi sairaskuljetuksen tehokasta ilmastointia. Parempi vilu potilaalla kuin tajuton kuski, sanon minä.
Kotona säntäsin autosta ulos ja portaille istumaan pää polvien väliin. Mies kyseli, että "Soitetaanko ambulanssi?" Ei tarvinnut, raitis ilma sekä selviämisasento korjasivat tilanteen.
Mitä tästä opimme? Minulla ei ole mitään asiaa terveydenhuoltoalalle, ja jos jatkossa joku tarvitsee kyytiä sairaalasta kotiin, kannattaa soittaa taksi.
Mikä sinusta ei tule isona?
Mulle taas iski päinvastainen tilanne sairaanhoitoalan kanssa! Villeissä kuvitelmissa olen joskus miettinyt sitä potentiaalisena alana, mutta päivänä eräänä, kun olosuhteiden pakosta jouduin putsaamaan isoäidin avannetta, totesin, että ehkä musta tosiaan olisi siihen :D
VastaaPoistaMun kaikki aiemmat työkokemukset ja koulutukset on ollut testiä siihen, mitä musta ei tule: tehdastyöntekijä, lastentarhantäti, jäätelömyyjä, kokki (jonka koulutuksen olen saanut), siivooja, toimistotyyppi, kaupan täti, jne jne.
Tarjoilijan työ on tähän mennessä ensimmäinen mielekäs työ, jota olen kokeillut, mutta taidan kuitenkin jossain välissä mennä opiskelemaan sairaanhoitoa.
Arvostan 100% terveydenhuollossa toimivia ihmisiä. Miten joku voikaan toimia järkevästi, kun veri lentää ja ihmiset on kivuissaan? Respect sulle, jos sille alalle meinaat suunnata.
PoistaMonenlaisten hommien kokeileminen on mun mielestä tärkeää myös siksi, että osaa arvostaa (jos tarpeen) muiden alojen ammattilaisia. Niin monta kesää ja viikonloppua meni kaupan kassalla, että yritän olla äksyilemättä kassalle, jos on jonoja tai hinnat väärin. Kun ei ole niiden vika, been there, done that. :)
Hihhih! Ihan huippupostaus!
VastaaPoistaMusta ei tule sitä talouspuolen tyyppiä, eikä verotarkastajaa. Eikä myöskään hoitoalan ihmistä. Kunnioitan kaikkien noiden työtä, mutta taipumuksia minulla ei niihin ole.
Terveisin: pitäisi tässä tulo- ja tasetehtävä opintoihin liittyen vääntää.
Oho, pienellä viiveellä vastailen kommentteihin. :/
PoistaSaitko tehtävät pakettiin? Mä joskus haaveilin lakimiehen urasta, mutta detskujen pänttääminen tai tutkiminen ei ole munkaan juttu.
Hoitoala tai numeroiden pyörittely ei ole myöskään minua varten. Hoitoalalle en ole tarpeeksi kylmähermoinen ja numeroiden kanssa olen turhan leväperäinen. Myöskään juristia minusta ei tulisi, vaikka Ally McBeal hauska sarja olikin. Myös liian monotoninen työ, kuten tehdastyö, ei ole minua varten. Eikä tutkijankaan työ, liian yksinäistä ja haahuilevaa. Joten mitähän tässä nyt edes jäi jäljelle! :D
VastaaPoistaOlen monta kertaa miettinyt, että milloin ja miten pitäisi nuorille kertoa, millaisia eri alojen työt voivat oikeasti olla. Voihan tutkijankin työ olla sosiaalista, kun kierretään konfferenssit ja sen sellaiset. :)
PoistaJa vaikka lakialan hommista tulee ensimmäisenä mieleen, että pitää osata lakikirjat ulkoa, niin omien, kohtuullisten vähäisten, kokemusten mukaan heidänkin työssään on yllättävän paljon elementtejä, jotka liittyvät ihmisten kohtaamiseen ja ihmisten riitatilanteiden setvimiseen, joissa ei välttämättä lakikirjasta ole mitään hyötyä.
Mä olen viime aikoina miettinyt myöskin tätä aihetta, ja aina mieleen tulee samat neljä ammattia, joihin musta ei olisi missään tapauksessa (jossain ei fysiikkakaan kestäisi mutta kaikkia neljää yhdistää nimenomaan se, että pää ei kestäisi):
VastaaPoistaperhepäivähoitaja
sosiaalityöntekijä
ammattisotilas
teurastaja
Eli tietyllä tavalla ääripäitä: elämän alku- ja lopputaipaleen kanssa tekemisissä olevia ammatteja kaikki!
Joskus eläinrakkaana lapsena haaveilin eläinlääkärin ammatista... Eläinrakas oon edelleen, mutta en enää haaveile eläinten parissa työskentelemisestä samasta syystä kuin miksi musta ei olisi sosiaalityöntekijäksikään: niin henkisesti raskaassa työssä hajoaisi sydän ja pää, luultavasti tässä järjestyksessä.
Aikamoinen lista! Ja kaikki sellaisia, joihin en itsekään kykenisi. Ehkä fysiikka kestäisikin, pää ehdottomasti ei.
PoistaEräs viisas tyyppi sanoi kerran, että rakkaasta harrastuksesta ei välttämättä kannata tehdä ammattia. Eläinrakkautta voi toteuttaa monella muullakin tavalla, ehkä eläinlääkärinä joutuu osan siitä rakkaudesta jopa jäädyttämään, että voi hoitaa hommansa?
Minä rakastin nuorempa hoitoalan töitäni, ainoa miinus oli se, että muutama potilas aikanani kuoli ja lopullinen niitti alan vaihtoon tuli kun nuori vakavasta sairaidesta lapsesta saakka kärsinyt potilaani kuoli... se vain jotekin vei parikymppisenä jaksamisen pois, oli liian raskasta. Ehdin hoitaa häntä muutaman vuoden ja kun meillä oli ikäeroa myös vain muutama vuosi niin hänen kuolemansa oli se mitä en jaksanut. Vaikka meillä oli pakolliset kuukausittaiset keskustelut psykologin kanssa ja jatkuvasti työnohjausta jne niin ei siltikään. Sitten kokeilin vähän sitä, tätä ja tuota ja tykkäsin kaikista niitä hommista. Kuitenkaan en vielä tähänkään päivään mennessä ole löytänyt sitä ominta alaani, sitä mitä tahtoisin tehdä eläkeikään. Nyt on kivaa tässä työssä tosin :)
VastaaPoistaHuh, mikä kokemus! Hoitoalalla pääsee ja joutuu kamalan nuorena tosi toimiin. Joskus mietin kätilön töitä: siinä jossain vaiheessa varmasti sattuu se kauhein ajateltavissa oleva tilanne kohdalle, ja vaikka siihen ei olisi mitenkään syyllinen, niin olisi ainakin mulle tiukka paikka päästä siitä yli.
PoistaMahtavaa, että olet saanut kokeilla monenlaista! :) Ihminen ja työt muuttuu koko ajan, nykyään aika harva todennäköisesti pysyy samalla alalla kesäharjoitteluista eläkeikään saakka.
Liikaa pitkäjänteisyyttä tai yksinoloa vaativat työt (tutkija), monotonisuus (mediaseuraaja), älyllisesti haastamattomat työt (jätskinmyynti), noin oman kokemuksen perusteella. Jos pitää istua ja odotella asiakkaita tai työtehtäviä, vaivun horrokseen.
VastaaPoistaKoulunkäyntiavustajana, päiväkodintätinä ja monenlaisissa projektihommissa olen kyllä viihtynyt hyvin, ei oo jäänyt hirveesti traumoja nuoruuden keikkatöistä. No okei, ravintola-alalla oli vähän raskasta ja tylsähköä, eikä hotellihuoneiden siivoamisesta makseta sellaista korvausta, että sitä viitsisi työkseen tehdä.
En suhtaudu veren lentämiseen oikeastaan mitenkään, luulen, että sairaalamaailman nopeatempoisuus, vaihtelevuus ja ihmisläheisyys voisivat mulle sopiakin. Mutta olen kyllä omalla alallani nyt, onneksi tätä työtä saa tehdä päivisin, töitä on aika helppo löytää ja palkkaakin hommasta maksetaan.
Venni
Sullahan on myös kattava empiirinen tutkimusaineisto pohjalla! :)
PoistaTuo palkka-aspekti on mielestäni tärkeä. Lukion jälkeen olin aivan ulalla, että mitä lähtisin opiskelemaan. Hetkellisesti olin kiinnostunut puheterapeutin duunista ja soitin laitokselle kysyäkseni jotain pääsykokeista. Sieltä mulle sanottiin ihan suoraan, että mieti nyt vielä, tällä alalla on tosi vaikea työllistyä. En mennyt koskaan pääsykokeisiin enkä usko, että olisin viihtynytkään siinä työssä. Ja totta kai mietitytti, että onko järkeä hankkia tutkinto ja jäädä ikuiseen kesätyöhön marketin kassalle.
Tavallaan tosi tylsää ajatella, että nuorten pitäisi ajatella myös työllistymispuolta, kun he miettivät opiskeluvalintojaan. Miksei vaan opiskelisi sitä, mikä kiinnostaa ihan älyttömästi? Ehkä olen vain kateellinen, kun en ikinä keksinyt Sitä Juttua, joka kiinnostas mua enemmän kuin mikään muu. :)
Tosin nuoret ei taida nykypäivänä ajatella niin, että opiskelen asiaa x ja pysyn alalla ikuisesti. Projektit, välivuodet, startupit ja uravaihdokset on ihan eri tavalla arkipäivää, kuin tämmöiselle kalkkikselle.
Juu, kannattaa päästä yliopistoon vasta kolmannella yrittämällä, niin ehtii kaikenlaista! (Miksiköhän tästä ei muuten koskaan puhuta missään? Silloin se tuntui maailmanlopulta, nyt ymmärrän, ettei siinä ollut mitään kummallista. Tutkintotodistuksen arvosanat on silti tosi hyviä ja se tutkijanurakin olisi ollut varmaan ihan mahdollinen. Parikymppiselle järkyttävän iso asia.)
VastaaPoistaIlman muuta palkka-aspekti kannattaa ottaa huomioon. Kuka ihan rehellisesti rakastaa työtään niin paljon, että on valmis tekemään sitä alle 1500€ kuukausipalkalla tai etsimään töitä vuosikausia? Laskut pitää kumminkin maksaa. Ainakin mulle kohtuullinen korvaus työstä on tosi tärkeä, vaikka hommastani kovasti tykkäänkin.
Venni
Hei! Ajauduin postaukseesi sattumalta ja kommenteista silmääni pisti kommentti, jossa kerrot olleesi lukion jälkeen kiinnostunut puheterapeutin ammatista. Ilmeisesti olet kirjoittanut lukiosta jo useampi vuosi sitten ja/tai yliopiston suunnalla ei ole osattu kertoa todellista tilannetta. Puheterapeuteista on nykypäivänä nimittäin suuri pula koko Suomessa (lukuun ottamatta jotain yksittäisiä paikkakuntia). Eli tätä alaa ei kannata sulkea pois mietinnöistä ainakaan huonon työllistymistilanteen vuoksi! Palkassakin on viimeisen viiden vuoden aikana ollut muutoksia parempaan suuntaan!
VastaaPoistaVoi olla, että oletkin jo tietoinen tästä puheterapian nykytilanteesta? :)
Moikka, voi kyllä - puheterapian laitoksen puhelusta on jo reippaasti aikaa! :)
PoistaKiva kuulla, että töitä kyseiseltä alalta löytyy, sekä terapeuttien että potilaiden kannalta. Arvokasta työtä!