Kahta en vaihda eli reissurutiinit

Tyttöjen täti ja hänen miehensä asuvat Helsingissä. Vierailut heidän luokseen ovat jälkikasvun parissa suuresti odotettuja ja jännitettyjä tapahtumia. Pari edellistä päivää menee sekoillessa ja automatkalla ehtii kysyä noin tuhat kertaa "Joko ollaan perillä?". Tarjosin lapsille kourallisen nallekarkkeja vastineeksi siitä, että lopettavat kyseisen kysymyksen esittämisen. Homma toimi yllättävän hyvin - tavallaan. Karkit syötyään he siirtyivät kysymykseen "Miksi täti ja mies asuvat niin kaukana?"

Vierailuille on alkanut muodostua tietyt rutiinit, jotka on täysin välttämätöntä mahduttaa ohjelmaan. Sen lisäksi, että noin yleisesti on tosi siistiä olla kerrostalossa, niin Helsingissä erityisen mahtavaa on:

• leikit läheisessä uudistetussa leikkipuistossa (satoi tai paistoi)
• Turilas&Jäärä VHS-kasetilta
• muuta viihdettä Netflixistä
• vähintään 20 kierrosta Unoa
• suklaamurot aamiaisella. 

Me aikuiset saamme pääsääntöisesti hyvää seuraa, ruokaa ja juomaa, muusta ohjelmassa emme ole niin kranttuja. 

Viimeisimmällä Helsingin retkellä koeajoimme uuden rutiinin. Tätilän Nanny Crew otti lapset hoiviinsa ja nukutti heidät 100% onnistuneesti, kun Miehen kanssa juhlimme rakkaan ystävän pyöreitä vuosia. Tämä palvelu otetaan välittömästi Helsingin reissujen rutiiniohjelmaan mukaan, aivan mahtavaa! 

Terveiset vielä kaikille parhaille tyypeille sekä kiitos ja anteeksi naapurit, meillä nyt vaan on tapana laulaa kuorosovitus Bohemian Rhapsodysta. Sen minkä sävellajissa ja pieleen mennessä rytmissä menetämme, väkevässä tulkinnassa paikkaamme. Aijai, poskiin sattuu aina yhtä paljon.

This Too Shall Pass

Vuosia sitten olin kavereideni kanssa pienimmällä Kanarian saarella, El Hierrolla lomalla. Eräänä iltana osa porukasta jäi laittamaan ruokaa, ja osa lähti kävelylle laavakentille. Aurinko oli laskemassa, tuuli sopivasti ja jähmettyneet laavavanat olivat polkujamme. Maleksittiin vain, ei juteltukaan. Ei ollut tarkoitus suorittaa matkaa tai aikaa, herätellä vain ruokahalua ja fiilistellä laskeutuvaa iltaa. Hätkähdin yhtäkkiä, että en ollut moneen minuuttiin ajatellut mitään. En yhtään mitään. Se tuntui hyvältä ja erityiseltä.

Tämä oli aikaa ennen lapsia, olin jo "oikeissa töissä". Olen luonteeltani huolellinen, tunnollinen ja järjestelmällinen. Suorittajakin, kyllä. Olin ja olen ajautunut työtehtäviin, missä näitä ominaisuuksia tarvitaan. Työtahti oli tuolloin hektinen ja yksityiselämän puolella kaipasin muutosta sinkkustatukseeni. Kelasin päässäni koko ajan sekalaisia asioita: mitä pitää tehdä 5 minuutin päästä, 5 päivän päästä, mitä oli jäänyt tekemättä, mitä tein hyvin, mitä tein huonosti. Spekuloin tulevaisuuden tapahtumia ja keskusteluja loputtomiin. Noiden kelojen äänet eivät tuntuneet taukoavan koskaan. Paitsi noin yhden kerran iltakävelyllä.

Kun tähän taipumukseen ja tottumukseen lisätään pari lasta, työtilanteen muuttuminen palkkatyöstä yrittäjyyteen sekä iso remontti kotona, on päässä ollut meteliä. Paljon puhuttujen metatöiden lisäksi on saanut ja pitänyt olla tekemässä päätöksiä ja töitä monen muunkin asian suhteen. Saaran kuvaama kiireen tuntu on koko ajan päällä: jatkuvaa säätämistä ja päätöksiä päivän ja viikon menoista ja teoista. Vaikka rutiinien varaan rakennettu päivä ruokarytmeineen toimii, niin usein se myös stressaa. Olo on kireä ja tyytymätön, ilo jää piiloon kelojen äänien alle. Päässä on isot ja pienet asiat suloisesti sekaisin, älypuhelimen runkutus sosiaalisen median syövereissä pahentaa tilannetta. 

Kuluneen vuoden aikana olen alkanut tuntea stressin ja kiireen palana kurkussa. Sellaisena palana, kun itkettää. Jos stressitaso on korkea, pelkästään päähän pälkähtävä ajatus ulkoportaille jääneistä hiekkaisista kurahousuista aktivoi palan, ja tuntuu vaikeammalta hengittää tai puhua. Joskus pala on pitkiä aikoja poissa, ja sitten taas omalla paikallaan.

Kesän remontti oli monella tavalla vaikea ja työläs, ja pala tuntui kurkussa usein. Teetätin itselleni rannekoruun viisauden This Too Shall Pass. Ja kyllä, remontti on enimmäkseen takana päin. Toisaalta sanat muistuttavat, että kun menee tosi hyvin ja lujaa, sekin joskus  päättyy. Viisaiden sanojen kantaminen tuntui tärkeältä.

Henkisyydestä ja meditoinnista puhutaan tällä hetkellä valtavasti, usein työtehon ja työn merkityksellisyyden yhteydessä. Olen lukenut läjän aihetta tavalla tai toisella sivuavia kirjoja, osan olen etsinyt käsiini tarkoituksella, osa on lähtenyt matkaan vahingossa kirjaston tai kaverin hyllystä. Viimeisimpänä jälkimmäisestä kategoriasta luin Eckhart Tollen kulttimaineeseen nousseen Läsnäolon voima -kirjan. Jos  hyvin lyhyesti referoin, Eckun näkemyksen mukaan läsnäolo on Olemista, josta mieli sekä ns. kärsimyskeho yrittävät  jatkuvasti harhauttaa pois. Mieli ohjaa märehtimään menneitä tai spekuloimaan tulevaisuutta. Kumpikin on turhaa: mennyt on mennyttä, ja tulevaisuudesta on turha huolehtia. Oleminen ei ole yhtä kuin onnellisuus, voi olla läsnä ja valpas, vaikka olisikin surullinen tai masentunut. Tunnetilaan ei tarvitse uppoutua kokonaan ja kuvitella, että on kokonaan masentunut ja surkea. Se on vain tunne, ajatus. 

Tämä kirjoitus ei pääty siihen, että taivas aukeaa, enkelit veisavat ja kerron nähneeni valon. Tulen aina olemaan säätäjä ja suunnittelija, mutta olen alkanut tarkkailla itseäni. Missä tilanteissa ja miksi pala kurkussa kasvaa? Voinko tehdä jotain: sanoa jotain, mennä pois tai hyväksyä tilanteen? Voinko myöntää, että roikun omissa ennakkoluuloissani tai jääräpäisyydessäni, ja ehkä luopua niistä. Yritän hiljentää pään sisäisiä keloja  pari kertaa päivässä. Pienen otoksen perusteella olen nukkunut paremmin, kun olen ennen nukahtamista antanut ajatusten tulla ja yrittänyt passittaa ne heti matkoihinsa jäämättä niihin fiilistelemään. This Too Shall Pass muistuttaa myös siitä, että ajatus ja fokus täytyy pitää tässä hetkessä. 

En odota valaistumista tai suurta kosmista ymmärryksen hetkeä. Yritän saada pienen hetken hiljaisuuden päähäni silloin tällöin. Vaikka sekin menee ohi, se on ihan ok. Tämä ei ole suoritus.

Elinan puolukka-ruispiirakka

En tiedä teidän hoodeista, mutta Kuopion seudulla on kylmän kesän ja lämpimän syksyn jälkeen tulossa käsittämättömän runsas puolukkasato. Kävin lasten ja omien vanhempieni kanssa muina miehinä katselemassa eräältä paikalta tilannetta. Onneksi otettiin vain pari sankkoa mukaan, vakava puolukkapsykoosi valtasi koko aikuisväestön, emmekä olisi malttaneet tulla metsästä pois ennen pimeää, jos olisi ollut mahdollista jatkaa keräämistä. Vähän reilu tunti poimureiden kanssa heiluttiin ja sankot olivat täynnä.

Syömme jonkun verran puolukkaa: minä smoothieissa ja lapset vaihtelevalla innolla puolukkavispipuurossa, jonka äitini on onnistuneesti brändännyt prinsessapuuroksi. Kun mietin käyttökohteita viime kesän viimeisille puolukoille pakastimessa, löysin mahtavan puolukkapiirakan ohjeen Elina Innasen Vegaanin keittiössä -kirjasta. En ole vegaani, välillä tykkään kokata Elinan ihanista resepteistä ruokaa. Tässä teillekin testattavaksi ihana ohje. Eläinkunnan tuotteet loistavat poissaolollaan, rasvaa ja sokeria sen sijaan ei säästellä, joten mikään terveyspiiras ei ole kyseessä.

Kuvassa Elinan piirakka, omani on vielä uunissa

AINEKSET

Pohja
3 dl vehnäjauhoja
0,5 dl ruisleseitä
1 tl leivinjauhetta
1 tl vaniljasokeria
1 dl sokeria
2 dl maustamatonta soijajogurttia
1 dl rypsiöljyä

Puolukkatäyte
3 dl maustamatonta soijajogurttia
0,5 dl sokeria
1 tl vaniljasokeria
2 dl puolukoita

Ruismuruset
0,5 dl ruishiutaleita
0,5 dl vehnäjauhoja
0,5 dl fariinisokeria
1,5 rkl rypsiöljyä

OHJE

Pane uuni kuumemaan 200C asteeseen ja vuoraa piirakkavuoka (28 cm) leivinpaperilla.
Mittaa pohjan kuivat aineet kulhoon. Lisää maustamaton soijajogurtti ja rypsiöljy. Sekoita tasaiseksi taikinaksi. Painele taikina käsin piirakkavuoan pohjalle ja reunoille.
Täytettä varten yhdistä soijajogurtti, sokeri, vaniljasokeri ja puolukat ja kaada seos pohjan päälle. Yhdistä toisessa kulhossa ruishiutaleet, vehnäjauhot, fariinisokeri ja rypsiöljy. Sekoita ne murumaiseksi seokseksi ja ripottele puolukkajogurtin päälle.
Paista piirakkaa uunin keskitasolla noin 20 min tai kunnes reunat ovat saanee hiukan väriä ja piirakka näyttää keskeltä hyytyneeltä.
Anna piirakan jäähtyä hyvin ennen leikkaamista. Parhaimmillaan piirakka on seuraavana päivänä.

Olen soveltanut reseptiä jonkun verran: eka kerralla soijajogurtin sijaan laitoin tavallista maustamatonsa jogurttia ja vähän soijamaitoa. Ruisleseiden ja -hiutaleiden sijaan olen käyttänyt kaurasellaisia. Ohjeen viimeistä kohtaa on vaikeaa noudattaa, vaikkka piirakka todella on parempaa seuraavana päivänä. 

Ihania ja satoisia syyspäiviä! 

Triathlon: miten?

Kiinnostuin triathlon-ajatuksesta, kun keväällä intoilin pitkästä aikaa uimisesta. Ajattelin, että pikamatka ei ole niin paha (300 m uintia, 20 km pyöräilyä, 5 km juoksua), vaan sopivan kutkuttava haaste.

Kallavesi +18C, kyllä täällä tarkenee. Toiselta poijulta oikealle. 

Oletin, että uinti olisi mun bravuuri. Märkäpuvun lainasin, lopulta päätin lähteä viivalle ilman. Tiesin, että mulle käy joskus niin, että hengitys salpaantuu, kun menen kylmään veteen. Yritin harjoitella hengityksen tasaamista räpiköimällä järvessä silloin tällöin viileähköstä kesästä huolimatta. Yrittäminen ei riittänyt, +18-asteinen Kallavesi ja kisaajien aallot ja pärskeet tekivät tepposet, ja uinti meni järkyttävän huonosti. Uin lähes koko matkan mummorinulia ja selkäuintia, kun hengitys oli hyperventilointia enkä saanut omasta uinti- ja hengitysrytmistä ollenkaan kiinni. Olen lapsesta asti pitänyt itseäni hyvänä uimarina, nyt kävi ensimmäistä kertaa ikinä mielessä ajatus, että sopivissa olosuhteissa minäkin voisin hukkua ongelmitta. Ei tilanne oikeasti niin paha ollut, mutta oivallus oli herättävä.

Ilmiö on normaali lueskelemieni blogi- ja facebook-kokemusten pohjalta. Jännitys, kylmä vesi ja joukkolähtö sekoittaa monen pakan kokonaan. Kuulin, että Kuopiossa kuntosarjan pikamatkan neljä uimaria oli ongittu valvojien toimesta kesken suorituksen pois, joten isompia tai pienempiä ongelmia uinnissa oli muillakin.

Se, että juostessa näytän kömpelöltä norsulta on ihan ok, koska en ole koskaan ollut kepeä ja taitava juoksija. Mutta se, että uidessa olin kuin puolihalvaantunut keuhkotautinen mummo, oli suuri järkytys. Minä olen taitava ja sulava uimari, paitsi kerran yhtenä lauantaina. Pääsiin vaihtoon 8 min räpiköinnin jälkeen, se siitä. 

I <3 Fuji

Pyöräily meni hyvin. Ensin meinasin lähteä matkaan 3-vaihteisella Monarkillani ja jättää lastenistuimen tarakalle. Sain kuitenkin lainaan maantiepyörän, ja rakastuin siihen täysin! Mikä ihana kulkupeli! Poljin reippaasti, en täysillä, koska halusin vetää juoksuosuuden kahdella jalalla enkä kontaten. Olin ajatellut, että pyöräilyyn menee noin tunti, selvisin 45 minuutissa.

Hetki ennen maalia jaksaa jo hymyillä kannustusjoukoille

Juoksu meni puuskuttavan elefantin hengessä. Jalat painoi tonnin ja hengästytti. Ajattelin, että kyllä minä 5 kilsaa jaksan, ja jaksoinkin. Muutaman askeleen kävelin, maalissa sain viritettyä hymyä naamaan, kun Mies ja lapset tuli tsemppaamaan ja antamaan läpsyjä. Juoksuun meni odotetusti puolisen tuntia. 

Ahteriaan maaliin hilaa hän

Jätin ilmoittautumisen viime tinkaan, elokuussa tuntuu usein olevan räkätautia, kun töihin ja päiväkoteihin palataan kesän aikana haalittujen pöpöjen kanssa. Kisa oli lauantaina, ilmoittauduin keskiviikkona, kun halusin olla varma, että en ole lentsussa. Kisaa edeltävään viikkoon mahtui monta surkeasti nukuttua yötä ja perjantaina pärskin koko päivän. Pohdin jo pois jäämistä. Kun lauantaiaamuna oli hyvä olo, ja päätin lähteä matkaan. Raskaalta kokonaisuus joka tapauksessa tuntui, en tiedä oliko vaan kyse heikosta kunnosta, jostain allergiajutusta, jännityksestä vai näistä kaikista. Uinnissa tuhraantui suhteenttoman paljon voimia, kun se oli paniikinomaista sekoilua.

Maali!

Kisan jälkeen ei heti ollut voittajan superhyvä olo, olin vaan tosi uupunut. Iltaa kohden fiilis kohosi, kun sain lepäiltyä ja tankattua. Lapset hinkui mummolaan, minne ne ilomielin kiikutettiin. Illalla hyvän italialaisen sapuskan ja mukavan seuran parissa oli mulla juhlat. 

Kuopio Triathlon oli älyttömän kiva tapahtuma. Osallistujia kuntosarjan pikamatkalla oli noin 180. Koko skaba vedetään kaupunkialueella, matkan varrella tarjoillaan Järvi-Suomen maisemaherkkua pyöräilyn Saaristokatu-osuudella ja juoksun Väinölänniemen kierroksella. Kisassa vaikutti olevan paljon muualta kuin lähialueilta olevia, tapahtuman maine on ilmeisen hyvä laajemminkin.

No jes!

Triathloniin taisi syttyä kipinä! Tykkään lajin monipuolisuudesta: uinti ja pyöräily tuntuu kropalle lempeämmiltä kuin juoksu. Epäilemättä niitäkin voi treenata niin paljon, että paikat hajoaa, mutta oman laiskan itseni tuntien, en pidä sitä suurena huolena. Avovesiuinti ja juoksu vaatii treeniä. Ehkä vaan jätän lainapyörän kaikessa hiljaisuudessa palauttamatta, ja toivon että ne ei huomaa mitään.

Oletko sinä koittanut onneasi triathlonissa? 

Kuvat: Mies

Triathlon: miksi?

Tattadaa: tein sen! Nimittäin Kuopio triathlonin pikamatkan: 300 m uintia, 20 km pyöräilyä ja 5 km juoksua. Tavoitteeni (alle 2 h, en ole viimeinen) ylittyi roimasti, pääsin maaliin nippa nappa alle 1,5 tunnin.

Keskustelin urotekoni jälkeen erään siivojan kanssa siitä, mitä miksi kannattaa räpiköidä kylmässä vedessä ja hikoilla tuntikaupalla, kun voisi köllöttää sohvalla tai pyyhkiä pölyjä. Olisin voinut tehdä vastakysymyksen ja tiedustella, miksi kannattaa huhkia sukulaisten toivottomissa talkoissa, kun voisi maata sohvalla, mutta koska alkuperäinen kysymys kävi kieltämättä mielessä muutaman kerran suorituksen aikana itselläkin, niin kerrataan syyt.

• Liikuntatapahtuma kalenterissa tsemppaa liikkumaan. Lenkki tekee hyvää kropalle ja päälle, siitä on tieteellistä ja empiiristä näyttöä. Kaltaiseni mukavuudenhaluinen laiskimus tarvitsee motivaatiota, ja tapahtumatavoite toimii minulle. 
• Kun liikkuu, saa mussuttaa melko huoletta ruokaa ja herkkuja, ja pysyy tutuissa mitoissa. Minulle 10% lisäys liikunnassa tarkoittaa noin 50% lisäystä ruokahalussa, laihtumista en ole hakenut eikä sitä ole tapahtunutkaan. 
• Kun testaa rajojaan, voi saada onnistumisen kokemuksia.  
• Liikuntatapahtumassa ja treenatessa tapaa tosi kivoja ihmisiä. En usko, että olisin tavannut livenä Liinaa tai Johannaa, jos en olisi höyrynnyt Naisten Kympistä tai HCR:stä. Voi mistä olisinkaan jäänyt paitsi! 
• Kaikissa isommissa tapahtumissa on ollut älyttömän hyvät vibat. Kanssakilpailijoista, järjestäjistä ja yleisöstä saa huikean hyvät fiilikset. 
• Täytyy myöntää, että suoritushenkiselle ihmiselle tulee hyvä mieli, kun pääsee maaliin ja saa "homman hoidettua". 
• Kesän aikana on ollut kaikenlaista säätämistä ja stressaamista. Mulla on tapana kerätä kierroksia, ja jollain lailla jää levy jumiin, enkä osaa rauhoittua. Kun vetää itsensä aivan piippuun, on hetken aikaa täydellisen zen. Kun on saanut neste- ja ravintotasapainon kuntoon ja päikkärit, on yhtäkkiä hyvin seesteinen ja rauhallinen olo. "Mitä tässä melskaamaan? Kaikki on hyvin. Peace and love!" 

Piti ihan ottaa selfie, kun niin kivasti oli naaman väri täydellisen sävy sävyyn paidan kanssa kesäisen lenkin jälkeen.

Oikeastaan moni yllä mainituista syistä toteutuu talkoissa. Ehkä zen vähemmän, mutta sosiaalinen puoli, arkisten murheiden unohtaminen ja fyysinen touhuilu istumatyön vastapainoksi. Kukin tyylillään. Peace.